Kuka ajaa?

Ajelimme sinun kanssasi autolla ympäri harjumaisemia. Olimme retkellä, ja meillä oli suunnitelmia: sellaisia sopivan tarkkoja ja sopivan eläväisiä, juuri meidän makuumme. Luonto oli siinä ympärillämme, ja meillä oli taito nauttia siitä. Ja loputtomasti tietä, Saimaan rantoja ja auringonnousuja – keskusteltavaa niistä. Siksi se oli meidän matkamme.

Sinä lähdit hakemaan tykötarpeita lähikaupasta, minä jäin leiriin. Luotin sinuun: sinä tulisit takaisin ja tietäisit, mitä minä tarvitsin. 

En ollut luottanut keneenkään niin paljon pitkiin, pitkiin aikoihin. 

Ja sitten heräsin ja ikävöin sinua niin, että en ollut ollut niin surullinen yhtä pitkään aikaan. 

Poskillani oli sen pienen lapsen kyyneliä, jonka luottamus oli petetty. Pois revitty se tyyni onni, jota sinun kanssasi tunsin. Et ollutkaan tulossa enää luokseni, et koskaan.

Ennen kuin nukahdin uudelleen, minun oli tehtävä päätös.

Pystyisinkö löytämään sinut jostain muualta, kuin viereltäni auton etupenkiltä, kuljettajan paikalta?