Iloinen veneretki

On olemassa kahdenlaisia veneretkiä.

Toisinaan sää on tyyni. Vene liukuu vedenpintaa pitkin huolettomasti ja vaivatta. Auringonpaiste paljailla olkapäillä on hellää sivelyä, eikä aika yritä etuilla tämän hetken edelle. Pysähdymme katsomaan majavanpesän hiljaisuutta: siellä vietetään onnellista perhe-elämää.

Joskus ilmassa on syysmyrskyn enteitä. Niin on tänään, mutta meidän on käytävä laskemassa verkot. Olet tienoon mestarikalastaja, joten minun täytyy soutaa. Olet sanonut, että sekin on kunniakas työ – lapselle. Pyyhkäisen nenänalusta rystysellä, kun seisomme jo rantahiekalla ja käsket minun pukea pelastusliivit päälle. Sinulla on vain pullo kaljaa.

Istun märällä kokkapenkillä ja airot sojottavat kankeina laitojen yli. En tohdi jäädä kuivailemaan istuimia, sillä vain tosineidit tekevät niin. Veneenpohjassa raastaa, kun työnnät lasikuituisen tuuliviirimme vesille. Hypätessäsi perätuhdolle koko alus huoahtaa. Minä katson muualle, sillä en halua nähdä jalkojesi vapinaa.

Soudan vakuuttavan pitkin, päättäväisin vedoin kohti lahdenpoukamaa, jonka suulle olet päättänyt laskea pyydyksen. Ota kiintopiste, sanot matalasti. Minä kohdistan männynrungon värisen rantasaunan kaljun päälakesi yläpuolelle ja tuijotan sitä herkeämättä. Se pyrkii pakenemaan vasemmalle, sillä tuuli nappaa hintelästä veneestä ylivoimaotteen. Huopaa oikealla. Huopaa sillä oikealla. Airojen liikkeet lyhenevät hapuiluksi; katsot minua tuhdolta silmissäsi pitkiä miinusmerkkejä, enkä ole tyytyväinen itseeni.

Painan aironlapoja kohti pohjaa, kun hulmautat verkon veden ylle. Puren hampaita yhteen ja pinnistelen: ottaisit edes vähän leveämmän haara-asennon. Tuuli puuskuttaa niskaani. Vasta nyt huomaan, että airon kädensija on täynnä hentoja, lähes huomaamattomia tikkuja. Pian olisi aika näyttää, että pystyn lähes mihin vain.

Souda. Ota kiintopiste. Hidasta. Pidä. Vedä. Pääasia, ettei perä pyörisi kovin, sillä haluat verkon laskeutuvan luotisuoraan. Se on tehtävä luonteella.

Itsepintainen puuska yrittää tuupata veneen kohti jyrkkiä kallioita, joiden heijastus ei tällaisena päivänä erotu mustasta järvestä. Läiskäytän hädissäni airot veteen ja tympeät, kylmät pisarat roiskahtavat näpeille. Säikähdän anteeksiantamatonta kömpelyyttäni. Älä nyt tupeloi. Verkkoa on vielä aimo kimppu.

Haen taas metsänrajassa muodostuvan notkelman linjaan hartiasi kanssa ja päätän: keskity. Älä ole neiti. Ja juuri samalla hetkellä tapahtuu ylittämätön: sinä horjahdat.

Pudotan airot, ponkaisen jaloilleni ja tajuan, etten millään yllä tarttumaan sinuun. Vajoat niin nopeasti pieneen aallokkoon, etten ehdi irrottaa airoa tai napata kiinni verkosta, jota vedät perässäsi kohti pohjaa. Vedenpintaan ilmestyvät väreet, alkaa sataa. Vaisto on ajatusta nopeampi – olen hypännyt ennen kuin huomaan poskieni kastuneen pisaroista.

Vedettyäni ensimmäisen kerran vettä keuhkoihini huomaan sen olleen ilmaa. Olen kaapinut tyynyn vatsani alle, huohotan. Posket ovat yhä sateesta märät.