Kasvukipuja

Nämä asiat ovat muhitelleet mielessäni jo pitkään. Eteeni on osunut useita ilmiöitä, konkreettisia ja vähemmän konkreettisia, jotka ovat pistäneet miettimään.

Nyt se kaikki tuntuu kietoutuvan yhteen. Kipuilen. On kasvun paikka.

Ei ole olemassa mitään valmiita polkuja – ei missään asiassa. Ei opinto- tai työelämässä, ei ihmissuhteissa. Ei siinä, millaisia miehiä ja naisia meidän tulisi olla tai millaisia lopulta olemme. Ei siinä, miten kohtaamme muut ihmiset. Jokainen teko on valinta, joka edeltää ja seuraa toisia valintoja. Sikäli ne valinnat, joista polkumme rakentuvat, ovat sekä meidän että muiden.

Mutta on turha kuvitella, että kukaan kantaisi niistä sellaista vastuuta, joka meillä itsellämme niistä tässä hetkessä on. Minulla on oman elämäni ohjauspyörä käsissäni. Ihan tässä näin.

En halua tuomita ketään sen perusteella, miten joku on minua joskus, kauan sitten ohjeistanut tekemään. Aion katsoa ihmistä ihan itse ja antaa hänen olla sellainen kuin hän on. Miksi minä hänestä kokisin painetta? Mikä minä olen häntä määrittämään? Mikä häntä on määrittämään se ihminen, joka joskus määritteli minut määrittelemään kohtaamani hienot ihmiset?

En halua olla sellaisten imujen vietävissä, jotka eivät alkuunkaan vie minua itseni näköiseen suuntaan. Mikä minua on ohjaamaan sellainen virta, joka jonkun muun mielestä joskus olisi hänen kohdallaan ollut oikea? Miten se liittyy minun elämääni? Miksi minä kokisin siitä huonoa omaatuntoa, jos sanon suoraan, että tämä puuha ei ole minua varten siinä missä tuo toinen ehkä on? Yhtä totista leikkiä – sellaisia nämä kaikki puuhastelumme täällä kuitenkin ovat. Tasa-arvoinen valikoima, josta poimimme kukin itseämme varten, oman maun mukaan. Ei ole olemassa mitään valmista hierarkiaa.

En halua sortua luulemaan, että muiden ihmisten tekojen tai sanojen tarkoitus olisi latistaa minua. Miksi he tekisivät niin? Kyse on siitä, millaisena näen itseni, ja vasta sen jälkeen siitä, millaisena näen muut. Minä olen se peili, josta heidän kuviaan katselen, ja heistä vuorostaan heijastan itseni. En halua pelätä enää. Miksi antaisin menneiden kohtaamisten määritellä minut nyt? Eivät ne minua tunne.

Haluaisin ymmärtää itseäni ja muita, mutta kuitenkin antaa kaiken tulla ja mennä, koska omasta vastuustani huolimatta minä en voi vaikuttaa kaikkeen. Ehkä sitä voisi kutsua sallimiseksi. Tai hyväksynnäksi.

Luulen, että tässä piilee minun elämäni tämänhetkinen viisastenkivi. Ja siinä minulla riittää kammettavaa.

Nyt aion hyväksyä itseni istumaan tuohon nojatuoliin, oikaista koipeni ja ottaa kirjan. Ja olla.