Naps

Paheksun kovasti sitä, että murheen hengitysreikä painetaan väkipakolla viinin rubiininpunaisen pinnan alle. Pidetään se siellä, upoksissa, eikä se välttämättä edes kuole. Luullaan vaan. Sitkeää tekoa se saatana.

Eilen tein sen itse — täysin tietoisena siitä, että se pirulainen tuskin olisi moksiskaan, vaan rimpuilisi aamunkoittoon ja hyökkäisi kostoksi kimppuuni, hirttäen itsensä kaulani ympärille juuttisen piikikkäänä ja entisestään voimaantuneena.

Oli luvassa yksinäinen krapulapäivä. Kamalin kaikista.

Sitten aivan yhtäkkiä, kylmässä suihkussa henkisiä pinttymiä liottaessani keksin, että huonon omatunnon kantaminen ei muuttaisi maailmaa sentin vertaa mihinkään suuntaan. Se vain saisi kaiken näyttämään minun silmissäni helvetilliseltä.

Edellisyönä surmatyö oli tyssähtänyt puolitiehen, mutta nyt päätin sotkeutua kunnolla hurmeeseen. Niinpä sitten lopetin. Katkaisin viheliäiseltä morkkikselta sen rapsakan kaulan.

Naps.