Liehuletin lähes lamauttava loukko

Tunnustan heti alkuun, että tämä tulee olemaan terapiateksti. Minulle. Tarvitsen nimittäin hieman punnitsemista erään muutosmahdollisuuden suhteen. Mutta sinä, biologiselta sukupuoleltasi (hyvin todennäköisesti) nainen, mietipä seuraavaa ilmiötä omalta kohdaltasi.

Hiukset.

Pohjustan hieman. Kaveri tarjosi minulle upeaa tilaisuutta. Ehdotti, että osallistuisin hänen tiimissään Tigi Photo Awardsiin. Upeaa. Mie oon maatalon tyttö, joka haaveili pienenä traktorilla ajamisesta – ehkä balettitossut jalassa, mutta kuitenkin. Kuinka kehtaisin kieltäytyä, nykyisessä elämänhurmoksessani, tuollaisesta seikkailusta? Hetkestä kokea jotain aivan muuta, kuin mitä arki tarjoaa?

Niin, hetkestä. ”Se on sun 15 minuuttia julkisuudessa.” kaverini totesi. Olispa tehny mieli hieman avautua. Niin, se on se vartti Helsingissä trendipimujen ja -poitsujen katseltavana – siis jos hyvin käy. Ei se juhla miua niinkään ihastutakaan, mutta se onkin jo toinen tarina. Mutta entä sen jälkeen? Veikkaapa, mitä ajattelin.

Ensin kieltäydyin. En halua antaa pitkiä kutrejani kenenkään nirsittäväksi. Mallilla ei ole kovinkaan runsaasti oikeuksia, mitä tulee hiusten leikkuumallista päättämiseen. Mallin tehtävä on antaa kasvonsa ja kehonsa stylistien, valokuvaajien, isojen merkkien omistajien ja kampaajien käyttöön. Toki käyttää niitä myös itse, mutta periaattessa malli on ”vain” henkari. Se on mallin työtä. Saa olla melko korkealla matkalla huipulle, mikäli meinaa olla diiva, ja ryhtyä esittelemään omia toiveitaan. Ei, en ikinä uskaltaisi. Sitä paitsi olin kuullu kammottavia tarinoita hiusmallina olemisesta. Nähnyt mielessäni niitä siiliään peilistä tuijottavista, itkettyneistä kasvoista. Huh, ei miulle sellaista.

Mutta sitten juttu jäi mietityttämään. Entä jos kuitenkin? Aloin keksiä mielessäni perusteluita.

1. Hiukset ovat uusiutuva luonnonvara. Ne kasvaa kyllä takaisin, jos uusi malli tuntuu liian lyhyeltä tai ei muuten miellytä.
2. Uusi kokemus! Miksi ei? Eikö lupaukseni ollut sanoa uusille kokemuksille ”kyllä”?
3. Miksi pelätä lyhyttä tukkaa? Mikä itseisarvo pitkästä liehuletistä on tullut? Sehän voisi näyttää tosi hyvältäkin!
4. En osaa laittaa nykyistä malliani mitenkään. Se roikkuu. Aina. Tylsä, roikkuva kuontalo, joka tekee minut väsyneen näköiseksi ja saa naamani venymään optisesti alaspäin. Värikin kaipaa uudistusta. Mitäs jos jotain ihan uutta ja yllättävää? Tai sitten täydellisesti sopiva luonnollinen sävy?
5. Kaiken lisäksi haaveilu lyhyestä mallista on kestänyt jo vuosia. Hah. Olen vannonut, että viimeistään keski-ikäisenä se tapahtuu. Miksi vasta silloin?

Kyllä, olen todellakin miettinyt pääkarvojeni pätkäisemistä jo kauan. Ihastellut rohkeita kavereitani, jotka ovat uskaltaneet marssia parturiin ja ilmoittaa, että tehkää mitä haluatte – kunhan se sopii minulle. Ja voi niitä siipimäisiä polkkia ja poikamaisen lyhyitä leikkauksia. Miten siroilta ja kauniilta tyttö voikaan kynityssä tukassaan näyttää!

Mie tiedän kyllä, mistä ajatusmallini johtuu. Ympäristö vilisee pitkiä hiuksia ihannoivia kliseitä. Pitäisiköhän vähän tapella niitä vastaan?

”Hiukset ovat naisen kruunu.”
– Joo, ehdottomasti – maantienharmaa, maantietä viistävä luuska on tosi kuninkaallinen. Missä vaiheessa kukaan halusi olla prinsessa? Tai kruunata itseään muutenkaan? Miksei kruunu voi olla henkinen?

”Miehet pitävät AINA eniten pitkistä hiuksista.”
– Öö, niinkö? Onko ehkä osoittaa tilastollista tai edes empiiristä tietoa tästä? Sitä paitsi mitä väliä? Eikö olisi kuitenki tärkeintä syttyä ite omasta tukastaan? Tai siis mieluiten pitää se kaukana tulenlähteistä, mutta siis..

”Pitkän tukan kasvattaminen on jokaisen haave, mutta äärimmäisen raastava ja pitkä prosessi.”
– Joo, haluutko nähä kakshaaraseni? Niitä on tosi kiva nipsiä tylsillä luennoilla!

”Pitkän tukan saa kätevästi kiinni, ja siitä voi taiteilla mitä mielikuvituksellisempia kampauksia.”
– Niin, jos osaa. Käytännössä tämä tarkottaa kohdallani ponnaria. Hei, senhän voi tupeerata! Mahtavan jännittävää. Tiedätkö muuten, mitä ainainen ponnarin pitäminen tekee hiuksille? Ne asettuu ponnarille jo melkein itsestään. Sama kuin kulkisit aina hirttoköysi kaulan ympärillä.

”Pitkät hiukset liehuvat tuulessa seksikkäästi ja saavat naisen näyttämään luonnonlapselta.”
– Kunhan kyseessä ei ole polyblondi. Ja se liehuvuus on muuten tosi hauskaa, varsinkin silloin, kun syö rannalla maailman isointa pehmistä tai on juuri levittänyt huuliinsa superglossysticky-huulikiiltoa. Tai kun nukkuu jonkun kainalossa tai myhnöttää sohvalla sylikkäin. Se on hirrrrrveen näppärää. Pitkä tukka on tiellä. Luonnonlapsi todennäköisesti lyhentäisi sitä vähän. Ja miksi olla luonnonlapsi?

Toisin sanoen kaikki nuo lentävät lauseet on silkkaa p*skaa. Ja silti ne on vaikuttanu ja vaikuttaa ainaki miun arvomaailmaan. Hiusten arvomaailmaan. Hah. Kaikkea sitä..

Onko hiusten pituus siis itseisarvo? Mistä lähtien pituus on korvannut toimivan mallin? Miksi nainen ajattelee, ettei voisi olla naisellinen lyhyessä tukassa? Mistä lähtien naisellisuus on perustunut ulkonäköseikoille, saati sitten pitkille karvoille? Mikä juttu se ”naiseus” ylipäätään on? Mitä väliä on sillä, mitä kulttuurimme maskuliininen puoli ajattelee naisten hiuksista? Mitä naiset itse ajattelevat?

Niin. Miksi en antaisi pätevän kampaajan leikata pitkästä, puoleen selkään ulottuvasta luuskastani kasvoilleni sopivaa, kleopatramaista polkkaa? Sellaista, joka juuri ja juuri yltää olkapäilleni, ja saa kasvoni näyttämään siroilta ja sopusuhtaisilta sekä korostaa silmiäni, poskipäitäni ja leukaani, siis niitä piirteitä, joista itse pidän kasvoissani eniten? Enkö antaisi pitkän kaulani näkyä juuri niin sensuellisti, kuin mistä olen polkkatukkaisia kavereitani kehaissut? Miksi pitää olla iso tukka, jos kerran muutenkin on aika pieni?

Miksi en uskaltaisi luopua vanhasta tylsästä ja ottaa tilalle jotain uutta virkistävää? Enkö ole parin viime vuoden aikana uudistunut muutenkin niin paljon, että olisin valmis soveltamaan uutta elämänasennettani myös niinkin pinnalliseen asiaan kuin hiukset?

Saa potkia eteenpäin tässä asiassa. Uskon, että oikeasti haluaisin sitä. Kyse on rohkeudesta. Miulla on ollu polkka viimeksi ekaluokalla. Se leikattiin kerralla pitkästä tukasta, naps, ja otsatukka kiharrettiin tiukaksi säkkyräksi. Pieni mie painoi lippiksen tiukasti päähän ja päätti, ettei enää ikinä anna kenenkään raiskata päätään. Mutta voisiko tästä tullakin romanssi – rakkaustarina lyhyempien hiusten kanssa?