”Kai sulla joku suunnitelma on?”

”Ai sä lähet oikeesti?? Siistii!”

– No eikö? Ihan oikeesti. Siksi sen teenkin.

 

”Sä oot kyllä ihan sikarohkee.”

– En ole. Pelkään helvetisti arkisiakin asioita — abstraktimman tason ilmiöistä puhumattakaan. Pelkään tätäkin, paljoja tässä. Siksi sen teenkin. 

 

”No mitä sä oot aatellu niinku tehä siellä? Kai sulla joku suunnitelma on?”

– En tiedä kovinkaan tarkkaan. Aattelin pakata rinkkaan passin ja vähän vaatteita sekä varmistaa, että rokotukset on kunnossa. Yritän yleensäkin tietää kaiken ihan liian tarkkaan — errityisesti ne asiat, joihin en voi paljoakaan vaikuttaa. Siksi sen teenkin.

 

”Okei… Kai sulla sentään on paluulippu kans? Koska tuut?”

 – No ei ees ole. Niitä saa ostettua sieltäkin käsin. Voin tulla takasin viikon, kuukauden tai kolmen kuukauden päästä. En tiiä vielä, mitä kaikkea siellä tapahtuu ja miten kauan haluun olla. Siksi sen teenkin.

 

”Ookoo. Siistii. Mutta kyllä sä oot vähän hullu kans.”

– Niin oonki. Mut niin on moni muuki, ja tässä tilanteessa hulluinta ois jäädä näille sijoilleen — murehtimaan eksynyttä oloa olosuhteissa, joissa oon päällisin puolin tiukasti kartalla, mahollisesti väärät paperit kourassa ja korvienväli jatkuvasti jossain ihan muualla. Siksi en jätä sitä tekemättä.

 

Mie lähen 21.9. Costa Ricaan. Ihan yksin.