Kipu ja kuri

Yhden asian minä isältä opin varhain ja vakaasti. Sukupolvia sinnitelleen viisauden, jonka mantran poljentoon yhdyin heti mustelmien liuettua.

 

Mikä helvetti saa luulemaan, että vain lyömällä lapsesta kasvaa kunnollinen ihminen?

 

Ei ole konstikaan järkeillä, että tehtyään väärin pieninkin tarvitsee rangaistuksen. Lapsi ei ymmärrä puhetta, mutta kyllä se ymmärtää kipua. Kyllä se on saatava tajuamaan, kuinka anteeksiantamatonta on tehdä harkitsemattomia päätöksiä – liki ainoita, joihin se kykenee.

 

Mustasukkaisuus viettelee napistamaan pikkusiskon niskavillat etusormen ympäri. Toimenpide saa siskon aivan oikeutetusti kitisemään tuskissaan. Siten siskot opettavat toisilleen paikkansa, koska eivät vielä ymmärrä, että toisen satuttaminen on väärin. He eivät neuvottele siirroistaan.

 

Vielä hetki sitten niin voitokkaan mielen valtaa yllättävän nopeasti aivan toinen tunne, kun hälytin pärähtää soimaan. Siskon ulina toimii läpitunkevan varmasti kuin yleinen hätämerkki, laukaisee varotoimet talon toisessa päässä. Pienikin tajuaa, ettei tulossa ole suojaa tai helpotusta, värikkäitä laastareita, vaan ohjuksia. Raivoisat kantapäät kumisevat pitkin käytävää. Syyllinen ei opi, mitä on kokea katumusta, empatiaa tai tarvetta anteeksiantoon. Se oppii, mitä on pelko.

 

Kivun voi aistia askelten äänestä jo ennen kuin niiden alkuperä ehtii luo. Häntä ei uskalla katsoa silmiin, koska niissä näkyy tuntematon ihminen. Luunappi sivaltaa ohimoon, nyrkki tarraa letin tiukkaan otteeseensa. Paljas pylly temmataan polvelle kaikkien nähtäville ja läimitään sitä muutaman kerran niin, että kihelmöi. Kuritus saa aikaan häpeän, jollaista kenenkään ei tarvitsisi kokea. Tunteena se on kasvattava, se koettelee kasvavaa ihmistä, mutta ei sen kuulu nousta kehon kivusta.

 

Lapsen kokemana kehon häpeä kasvaa häpeäksi omasta itsestä, omasta olemassaolosta. Se saa kysymään koko loppuelämän ajan, miksi minä en kelpaa. Siinä missä mieli osaa selittää, että tekoni oli väärin, ei keho siihen pysty. Lapselle keho on yhtä kuin minä.

 

Sen opin, että ihminen tarvitsee ennen kaikkea kehon kurin. Itseisarvoisen, otteessaan pitävän, mistään riippumattoman kurin, sillä vain kuri riittää oikeuttamaan olemassaolon.