Punainen, ilmapallo, lokki, ruoho, multa

Muutama kuukausi sitten istuin junassa. Nyt, haluan kirjoittaa, ajattelin, mutta en tiennyt mitä. 

 

Joskus voi tehdä niinkin, että listaa spontaanisti ylös muutaman sanan ja katsoo, mitä niistä syntyy. Kirjoitin:

punainen,

ilmapallo,

lokki,

ruoho,

multa.

 

Sitten vain aloitin:

 

Keväitä oli mennyt monia. Joka vuosi sain hirveän nuhan suunnilleen samaan aikaan, kun kulahtanut ruoho tuli esiin harmaan hangen alta. Siksi keittiön pöydällä oli nessupaketti. Käytettyjä papereita lojui joka paikassa. Annoin niiden vain olla.

 

Viidennestä kerroksesta näin uuden puistoalueen, jonka olivat kansoittaneet lokit. Ne riekkuivat ympäriinsä matojen ja ties minkä jätteiden perässä — joku käyskenteli mellakan ohi kopean näköisenä kuin hienompikin herra. Tai rouva, mistä minä tiesin. Ylhäältä se mellakointi näytti ankeassa kevättuulessa lepattelevilta nenäliinoilta. Niistin ja ajattelin tarvitsevani kipeästi raitista ilmaa. Siitä mieleen juontui, että lääkkeet piti muistaa ottaa, ettei hoitaja pahoittaisi taas mieltään.

 

Ei siinä muuten mitään, mutta kun se ei tiennyt, että napsautin usein vieraiden aikaan kuulolaitteen pois päältä. Siinä se oli viimeksikin huutanut äänensä käheäksi, nojatuolini ääressä, kun en huomannut, että sillä oli jotain asiaa. Ihan herttainen tyttö se oli, mutta hirveän kimakkaääninen, huusi tai ei. Eikä tahtonut ymmärtää, että halusin pestä huutokaupasta hyvään hintaan ostamani kahvikupit käsin. Niitä ei enää saisi mistään, jos korva napsahtaisi irti.

 

Taloyhtiön pihassa tuoksui multa. Aurinko ei ollut paistanut moneen päivään, mutta laitoin silti aurinkolasit. Ne päässä saattoi seinän viereen nostetulla penkillä istua huoletta pitkät tovit, kenenkään pysähtymättä puhumaan. Kai mummojensa luona vieraileva nuoriso luuli, että olin humalassa tai nukuin, kun silmiä ei nähnyt linssien takaa. Eivät halunneet häiritä vaikkapa toteamalla jotakin hyvästä auringonottopaikasta. Se oli sellaista vanhuksille ja vammaisille tarkoitettua löpinää, jonka tarkoitus oli saada ne luulemaan, että vielä oli jotakin iloa jossain jäljellä. Parempi, että eivät tulleet iskemään juttua.

 

Nyt suuntasin kuitenkin siihen uuteen puistoon, koska siellä oli siivekkäitä. Niiden päätöntä elämöintiä oli mukava katsella. Joskus vein niille leipää, hoitajan mukanaan tuomaa puolukkalimppua, josta en pitänyt. Se piti sitä semmoisena oikein vanhusten rakastamana perinneleivonnaisena, kuin olisi oman pellon rukiista ja isien metsän marjoista perintötiinussa nostatettu. En ollut viitsinyt selittää, että olin syntynytkin Helsingissä. Lokeille ja sorsille tuliaiset kelpasivat, mutta nyt jouduin menemään tyhjin taskuin.

 

Istuin penkkiin kuten vain taisin, heittäen jalat alta ja pyllähtäen sijoilleni turhan rujosti, kävelykepin oikaisin nojalleen vierelleni. Ei mennyt montaa sekuntia huomatessa, että laudoitus oli märkä. Tuntemus sai irvistämään, mutta häviö oli jo tapahtunut. Pääasia, että tuli housujen ulkopuolelta. Saattaisipa joku silti luoda säälivän katseen. Paremman puutteessa niistin nenäni.

 

Lokit eivät montaa kertaa viitsineet kerjätä armonpaloja. Näkiväthän ne, että minulla mitään ollut. Eukalyptuspastilleja en tohtinut tarjota, vaikka rääkyminen epäilemättä teki niille tavallaan tilauksen. Tyydyin seurailemaan matojahtia, joka riemukseni yltyi välillä kunnon nujakaksi.

 

Huomasin heidät vasta, kun olivat jo miltei kohdalla: pariskunta ja poika, ehkä kuuden vanha, isänsä käsipuolessa. Liekö näköni huonontunut entisestään, mutta kesti vielä muutaman hetken älytä, että isejä oli kaksi. Toinen heistä oli pitkä, toinen paksu, ja sen paksun kädestä piti kiinni se pieni poika. Pojan kädessä oli ilmapallo, joka pomppi narun päässä kuin iso tomaatti.

 

Vannon, etten tuijottanut, en ainakaan pahasti. Kyllä olin homoja nähnyt ennenkin, serkkupojan valmistujaisissa, joskus 70-luvun taitteessa. Se selitti silloin, että ei siinä mitään väärää oikein osannut nähdä, ja minä uskoin.

 

Mutta se poika kyllä tuijotti, minua. Pysähtyi niille sijoilleen, suoraan eteeni, ja piti isäänsä kädestä, toisessa ranteessa sen räikeän punaisen ilmapallon naru.

 

Ja kun poika sitten ojensi kätensä, en heti ymmärtänyt, mitä se halusi. Enkä tiedä, mitä suustani pääsi, tuskin mitään, mutta kyllä se aukesi suureksi, kun etusormeni ympärille solmittiin lanka.  Vieras lapsi katsoi minua, läheltä, eikä sanonut mitään hänkään. Hymyyn raottuessaan suu paljasti, että alaleuasta puuttui yksi hammas. Siinä iässä niiden putoaminen on edistystä.

 

Jäin penkkiini istumaan, he jatkoivat matkaansa — kaksi isää ja poika. En olisi saanut päätäni kääntymään kohti taivasta, mutta ei tarvinnutkaan. Tiesin kyllä, että kevättaivas oli viimein auennut sinisenä, ja sitä vasten leijui punainen ilmapallo. Miksi niin oli, sitä en viitsinyt itseltäni, tähän ikään tultuani kysyä.

 

Riisuin aurinkolasit ja työnsin ne pusakan rintataskuun, josta otin nenäliinan. Siihen pyyhin silmäkulmat.