Soturi

Parikymmentä esiaikaista naista taistelee auringon lämmittämällä nurmikolla. Metallin kiiltoisia säärisuojuksia, nahkaisia hameen kaltaisia, miekkoja, kilpiä. Ja pakaroita, reisiä, rintoja – voimaa ja pehmeyttä. Ilmeistä voi lukea, että kamppailu on totista. Ja silti he rakastavat toisiaan, jokainen.

Mitä tämä on? Istun pimeässä elokuvateatterissa ja itken. Itkua, taas itkua minusta löytyy, uudesta kohdasta. Millaista itkua? Mitä minä tunnen noita naisia kohtaan – tai sitä naista, jonka heissä kaikissa nään?

Kun astun ulos teatterista, kaikki on erilaista. Rakennusten yllä leijuu utu. Askeleeni on vakaa. Ihmiset näyttävät kiinnostavilta, ja katson heitä suoraan silmiin. Joku hymyilee. Hymyilinkö hänelle huomaamattani?

Yöllä näen unen, jonka herättyäni muistan kivuliaan terävästi – vieläkin. Olen lapsi, ja sisko ja veli. Vanha koti. Äiti ja mummo haluavat nostaa isän ylös haudasta, koska hänen päästään on riisuttava tynnyri. Miksi? Nytkö, näin pitkän ajan jälkeen? Ei. Ettekö käsitä, että ruumis on mädäntynyt, puoliksi maatunut, kammottava?

Aika venyy, kauhuni kiristää sen tuskallisen pinkeäksi, mutta se ei katkea. Juoksen huolissani ympäri kotia. Toisessa päässä taloa törmään veljeen, joka on jähmettynyt seisaalleen vessan eteen. Hänen edessään näen parin jalkoja; ruumis makaa pitkin pituuttaan lattialla. En halua katsoa, välttelen sitä hirveyttä silmilläni. Pieni veljeni vaikeroi: se on kamalaa, kamalaa, hän näyttää hirvittävältä, älä katso…

Miksi heidän piti tehdä se? Puoliksi konttaan valittaen kohti ulko-ovea. Kun pääsen pihalle, löydän sieltä siskon. Hän seisoo kylmällä laatoituksella kauhusta kivettyneenä. Ja minä tiedän mitä hän tuijottaa. Se haisee, se haisee hirveältä…

Kahahdan hereille. Pudistelen itsestäni pelon, sytytän valot, huohotan hikisellä lakanalla ja yritän palata tähän. Ja sitten:

Soturi. Siinä soturi minussa syntyi. Hän, joka pitää huolta kauhun lamaannuttamasta lapsesta. Peittää hänet kilvellä ja suojelee hänen koskemattomuuttaan välähtelevin miekan iskuin.

Pitää hänet piilossa kilpensä alla, muttei vielä ymmärrä, että kerran lapsi on otettava esiin – kuin riisuisi tynnyrin hänen päästään, paljastaisi hänet, kaiken hänessä. Hänen kokemuksensa, eritoten kauhunsa ja piilottamisesta seuranneen häpeän.

Miksi itken? Koska soturissa näen lapsen. Heitä ohjaa sama haavoittumisen pelko, mutta heidän voimansa ja vahvuutensa ovat luonteeltaan erilaiset. Toinen hyökkää, toinen antautuu. Toinen on suojattu, toinen paljas. Mutta se, mitä soturi opettaa lapselle, on nyt kaikkein tärkeintä:

Uskalla tuntea myös se, mitä olet aiemmin pelännyt. Uskalla kokea vihasi ja näyttää se.