Pesää

Heräsin vähän yli viiden, keitin kahvit, söin vähän jotain (en harrasta mitään hiittejä – sellaiset ei tee yhtään hyvää, jos tavoitteena on ennemminkin kerryttää vähän rasvaa, kuin päästä eroon entisistäkin) ja lähdin katselemaan, miten aurinko nousee huhtikuussa.

Kaunista. Joitakin aamuisia ihmisiä oli liikkeellä – toiset mönkien puolihorroksessa, toiset sen näköisinä, että johan tässä on päivä pitkällä ja oltu hereillä kolmesta saakka, pesty sauna, luettu päivän lehti ja nyt reippaillaan, herätys.

Talon katolle pyrähti harakka. Sillä oli suussa valtavan pitkä keppi, varmaan metrinen. Siellä se keikkui risu suussa, laski sen välillä nokastaan kätevästi – vai siipevästi – varpaisiinsa ja katteli ympärilleen. Näppärää.

Mietin, että mitähän tuokin miettii. Pesänrakennuspuuhissahan se tietysti oli, sekin, näin keväästä. Kai sillä mies oli jo tiedossa – vai kummat niitä pesiä enemmän rakentaa, uros- vai naaraslinnut? Vois luulla, että emolinnulla on muninnat mielessä. Tai jos ihmisten käyttäytymisestä voi mitään johtopäätöksiä vetää, ehkä juuri miespuoliset siivekkäät on niitä, jotka tavottelee munien pyöräyttelyyn johtavaa kanssakäymistä, mutta naiset niitä pesiä rakentaa.

Sanoin viikonloppuna pojalle, että tule vaan viereen nukkumaan, mutta p*llua on sitten turha vonkua. Sitä nauratti, lupasi, että jos ei kerrasta heru, niin hän jättää kerjäämisen siihen. Ja jätti. Rispektiä. Rehellisyys maan perii, puolin ja toisin. En muista, koska oisin viimeks nukkunu niin hyvin. Kai se on se pesän illuusio. Tuo turvaa. Sehän sillä harakallakin oli mielessä.

Mutta tänään on otettava iso askel kohti omaa pesää, ihan oikeasti. Kohta. Ei jännitä vielä. Ei auta jännittää. Menee miten menee, ja miten on tarkoitettu mennä.

Hitot. Teen parhaani, mutta jos menee pieleen, syytän itseäni suurempia tarkoituksia.

Sellasia ne pesäpuuhat on. Pitää kantaa isoja risuja. Ja joskus tulee vesimunia.

Mie oon tottunu saamaan haluamani näissä asioissa.