Perhejoulu

Jouluna aina huomaa, mitä tarkoittaa perheyhtäläisyys. Tiiättehän, se on sitä, että veriveljien ja -siskojen kanssa ollaan toisaalta samasta rasiasta – toisaalta äärimmäisen eri laidoilta pakettia.

En tiiä muista, kun ei ne tunteitaan juuri koskaan kuvaile, mutta ainaki miulla tää ilmiö joskus ottaa koville.

Kun haluaisin, että yhdessä laitetaan ja tehdään. Kun organisoin ja yritän toteuttaa kaikkien toiveita, ja siksi kysyn, että miten on siun laita. Että kaikilla ois hyvä. Vastaus on, että ttu pidä huoli omista asioistasi, mitä se siulle kuuluu.

Kun totean, kuinka nätiltä huurteiset puut näyttää ja miten hyvältä jouluruuat taas tuoksuu. Tai kun hyräilen joululauluja hyvällä mielellä. Ttu on meillä itelläki silmät ja nenä päässä. Turpa kiinni, ei tarvii ulista.

Kun sanon, että onpa ihanaa olla teijän kanssa. Ttu älä jeesustele aina.

Kun esitän toiveen, että voitasko istua yhdessä ruokapöytään puurolle, kun oon sen keittäny nyt. Tai tarjoon konvehteja. Ttu anna olla rauhassa.

Kun kysyn, että haluutko tulla kirkkoon mukaan, istuttas vierekkäin ja kateltas matkalla ihmisten jouluvaloja. Ei kiinnosta.

Laitan, valmistelen, tunnelmoin ja meen kirkkoon sitten yksin. Pala nousee kurkkuun virren aikana ja oon siitä onnellinen. Koska sentään tunnen jotain. Eikä se oo miulle mikään häpeä.

Saatan itkee haikeudesta, ikävästä tai onnesta, ihan sama. Itken ku itkettää. Ja ku on hyvä olla, se on parempi sanoa ääneen ku pitää itellään. Onni leviää.

Perheyhtäläisyys on sitä, että saattaa tuntea olonsa kotosammaksi ystäviensä keskellä.

Silti on hyvä joulu. En valita. Mutta toivoisin, että joskus voisin tuntee, että miut hyväksytään kotona sellasena ku oon. Etenki jouluna se tuntuu tosi tärkeeltä.

Ja varmaan miunki ois syytä oppia hyväksymään sekin, ettei muut oo samanlaisia. Ehkä ne ei oikeesti jaksa tätä.

Mutta kai miullaki on oikeus tarvita ja saada ympärilleni ihmisiä, jotka jaksaa. Ehkä jopa haluaa. Niitäkin on. Vaikka nää ei sitä varmasti uskos millään.