Aamu Saimaalla

Kello ei ole vielä seitsemää. Yön raikas henkäys herättelee iholla, kun astelen alas mökin portaita. Silti on lämmin.

Kaste toukokuun pituuksiin ehtineellä nurmikolla kastelee sukat viileiksi. Korkeiden, laihojen mäntyjen varjot lepäävät pehmeällä, sileällä sammalella. Edes luonto ei ole vielä kokonaan herännyt.

Mutta jostain kaukaa vastakkaisen rannan kuusikosta kuuluu pulujen kiihkeä kujerrus. Se saa kaikunsa ympäröivistä kallioista, metsäpoluista ja lahden poukamista, ja pehmeät äänet ovat yhtä kumeaa jylinää. Alkukesä laulaa.

Kannan kirjoitusvälineeni rantaan, sillä sinne haluan mennä. Yhä uudelleen ja uudelleen.

Kyllästetystä, jykevästä lankusta rakennettu laituri on edelleen kesken. Se näyttää jo kuluneelta ja puurakenteet ovat aavistuksen vinksallaan. Siihen on kuitenkin hyvä istua, sillä lankut ovat niin leveitä, ettei hienoja terassikalusteita tarvita.

Järven pinta on yön jäljiltä tyyni. Pian heräävä päivä saisi sen väreilemään, pikku hiljaa kiihtymään ja kuhisemaan vesimittareita, lentäviä hyönteisiä ja niitä syövien kalojen pieniä suita. Nyt sitä peittää hieno kerros keltaista siitepölyä, joka saa puiden vehreyttä heijastavan, tumman veden näyttämään jähmeältä, lähes liikkumattomalta massalta.

Vastakkainen ranta on aivan hiljainen. Se jää varjon puolelle; aurinko tavoittaa vain korkeimpien koivujen latvustot valaisten ne kirkkaan vaaleanvihreiksi. Myös pieni, hupaisa saari rannan edustalla pyrkii valoon. Käppyräinen, kuoliaaksi kuivunut kuusi ja pieni, mutta vihanta koivu ovat sen ainoat asukit.

Majavan pesän päälle on toissakesäisessä, rajussa myrskyssä kaatunut iso puu, ehkä koivu. Juurakon raato törröttää irstaasti kohti taivasta; puu ei ollut saanut sileästä kalliosta riittävän pitävää otetta. Majavat olivat muuttaneet majaansa jo aiemmin, ja hyvä niin. Pesä näyttää asuinkelvottomalta. Ennen nuo isot nisäkkäät olivat meille kuin naapureita. Meidän elämöintimme todennäköisesti häiritsi niitä, sillä ne kajauttelivat hännillään vihaisen kuuloisia läiskäyksiä vesitonttiemme rajamaille. Silti kunnioitimme toistemme pesimärauhaa. Vain muutaman kerran yritimme uida vastarannalle, nähdäksemme majavan poikaset.

Lintujen laulu yltyy. Joukossa on ainakin kolme erilaista soitinta. Silti en tunnista niistä yhtäkään. Aurinkokin alkaa porottaa yhä kuumemmin. Yön tuntu perääntyy yhä kauemmas ja kauemmas, kunnes siitä on lopulta jäljellä vain muisto. Nyt kuuluu joutsenten dominoiva kaakatus. Sen sentään tunnistan. Ehkä pariskunta saapu jälleen pesimään samaan paikkaan, aivan lähelle, missä se on jo vuosia pesueensa kasvattanut. Poikasia on ollut vaihtelevalla menestyksellä. Kerran kävimme jopa katsomassa pesää. Toivottavasti se oli silloin jo tyhjillään, laskenut lapsensa vesille.

Norppaa en sillä kertaa näe. Se ui mökin ohitse mieluiten iltaisin, kun Saimaa on nostalgisimmillaan: tyyni, tumma ja hiljainen. Nyt otus on jossain muualla. Ehkä kiusaamassa muikkumiehiä. Ehkä se ui proomun perässä ja napsii nuotasta suurimmat kalat, vie suullisissa mukanaan myös verkonpalasia, jos sitä huvittaa. Se omistaa nämä vedet.

Minun alkaa olla nälkä, ja kahviakin tekee mieli. Yö raikkaassa mökissä on ollut levollinen, ja kuvittelen, että viileässä jopa valtava jäätelö ja edellispäivän muikut ovat sulaneet paremmin. Olen nähnyt unta kalastamisesta. Mökkirannassa näkemäni hauen nappasin paljain käsin, työntämällä sormeni sen silmäkuoppiin sen tartuttua ensin hampaillaan kiinni varpaaseeni. Hauki oli niin suuri, että se muuttui maihin nostamisen jälkeen koiraksi – ’veden koira’, oivalsin herättyäni. Veljeni joutui iskemään sen päähän suuren kiven ja valuttamaan sen kuiviin, sillä minulla ei ollut siihen sydäntä. Ihmettelin, miten kalan tappaminen oli aiemmin ollutkin niin helppoa.

Luon vielä pitkän silmäyksen järvelle.

Vesi on kuin tuli: hyvä renki, äärimmäisen huono isäntä. Muutama viikko sitten pulahdin saunasta kevään ensimmäiselle uinnille. Vesi oli niin kylmää, että sai haukkomaan henkeä. Elimistöni kertoi, että täältä on päästävä pois, ennen kuin kylmyys salpaa sydämen ja keuhkot eivätkä raajat enää pysty liikkumaan. Vesi on vaativa. Se tekee mitä tahtoo. Se ei sovi keuhkoihin, eikä siinä voi uida, jos se päättää olla kylmää. Edellisiltana olin uinut jo hyvän matkaa, hämmästellen veden lämpöä.

Minulla on järveen viha-rakkaussuhde. Olen kasvanut sen ympäröimänä, viettänyt lapsuuteni kesät sen pinnan alla. Toisinaan kirjaimellisesti, muistikuvissani usein myös kuvainnollisesti. Paennut rannalla elämöinyttä petoa.

Veteen, joka lopulta teki hänestä selvää.

Rakastan tätä maisemaa, ja silti sen näkeminen tekee kipeää. Noiden niemenpoukamien ja saarten taakse ei voi nähdä. Minulla on päässäni kartta, jonka olen piirtänyt jo pienenä. Silti se ei ollut riittävän selvä, ei riittävän tuttu. Heti seuraavan poukaman takana voi odottaa kuolema.

Kallion takaa käyvä virta saa veden väreilemään. Päivä on alkanut. Puolessa tunnissa järvi herää.

Jos joku olisi viime yönä hukkunut, tänä aamuna häntä alettaisiin kaipaamaan. Eikä se loppuisi koskaan.

Luonnon nukahtaminen ja herääminen, se vain on ja pysyy.

Se on totta.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *