Äänettömyydessä tipahtelevat pisarat

Sain taas eilen kuulla sen. ”Ei susta kyllä uskos millään, että sulla on itsevarmuudessa jotain ongelmia.”

No ei uskoskaan varmaan. Kätken sen kaiken kuoren alle. Selviän, kun on pakko selvitä, ja niin kauan kun on mistä selvitä, oon ihan okei. Mutta tämmösinä päivinä..

Kun ei ole mitään. Laahustan vaan ympäriinsä päässä pelkkää tyhjää. Paitsi että täytän sen kaiken tyhjyyden turhalla huolella. Huolella huomisesta.

Miten pääsinkin kesällä niin irti tästä kaikesta..

Kun nyt tuntuu koko ajan, että odotan. Oon väärässä paikassa väärään aikaan. Tuntuu, että seison räystään alla, ja yritän saalistaa kaikki tipahtelevat pisarat suuhuni – ja niitä putoilee alas joka puolelta. Lopulta jään ilman vettä ihan kokonaan.

Millon tää haihattelu oikein loppuu samperi?

Yksinäisyys ei sovi miulle. Sekoan kohta.