Aaveet

Meidän pihalla mötköttää vene. Se samainen, jonka kyydistä muuan humalainen, keski-ikäinen mieshenkilö kuutisen vuotta sitten putosi elokuun kylmään veteen. Otin paatin kaiteesta tukea, kun lehdenhakureissulla pysähdyin aamuaurinkoon venyttelemään lonkankoukistajia. Outo tunne. Siinä se vaan trailerin kyydissä odottaa vesillelaskua, niinku ei mitään. Muina veneinä. Ja ajajiakin löytyy.

Näin toissayönä taas unta isistä. Edellisestä kerrastakaan ei ollu kovin pitkä aika. Unet tuntuu tulevan aina sykleinä. Joku arkipäivän asia avaa alitajunnassa jotain, ja käsittelen asian yöllä. Siitä aukeaa toinen kanava, ja kierre jatkuu. Unet on harvoin onnella sävyttyneitä. Useammin niitä värittää ahdistus, pelko, viha, kiire, pakko, suru ja kauhu.

Viimeisimmässä unessa oltiin pikkusiskon kanssa vanhassa kodissa. Meidän oli tarkotus jäädä sinne yöksi kahdestaan. Siskon ja miun välit on ollu jo vuosia pirstaleiset – välillä on menny vähän paremmin, mutta useimmiten ihan tosi heikosti. Nyt meillä laitetaan toisen naamaan meikkiä, hierotaan toisen hartioita ja paistetaan toiselle munakasta. Useimmiten miun alotteesta, mutta yllättäen viime aikoina myös hänen. Oon yrittäny osottaa, että todella välitän hänestä ja haluan olla hyvä sisko. Oon yrittäny näyttää, että oon ihan tavallinen tyttö niinku hänkin, ja antaa mahdollisuuden yhteiseen hauskanpitoon. Oppi alkaa pikkuhiljaa mennä perille. Ehkä tää lähentyminen näkyy myös unissa. Tosin sisarukset on aina näytelly niissä sellasta roolia, että taistellaan yhdessä pahaa vastaan. Tässäkin unessa se paha oli oma isä. Se tuntuu aina yhtä pahalta.

Yöpyminen tyhjässä talossa oli kammottavaa, koska isi kummitteli siellä. Kuului ääniä, tavarat liikkui itsekseen ja meitä pelotti kamalasti. Yritettiin molemmat olla ihan hipihiljaa, ettei haamu tekis meille pahaa, vaikka olis tehny mieli huutaa ja kiroilla, että mee pois jo siitä meitä kiusaamasta. Joskus myöhemmin kerroin mummolle, että vanhassa kodissa kummittelee. Että ei siellä voi mitenkään olla. Mummo myöntyi hiljaa, tuttuun tapaansa. Alistui sille asialle koska tiesi, että se on totta, eikä sille voi mitään. Mummo kohtaa elämän muutenkin aina niin.

Aaveunista tuo ei suinkaan ollut ensimmäinen. En tiedä, olisko se vene nyt jotenkin saanu tän aikaan.

En usko kummituksiin, mutta en kyllä tykkää miettiä tällaisia illalla nukkumaan käydessäni. Sillon on usein pakko laittaa valot päälle ja lukea vähän aikaa jotain. Aika pian isin kuoleman jälkeen kuitenkin koin muutamia pelottavia hetkiä. Suru saa aikaan yliluonnollisia kokemuksia. Kai nekin auttaa selviämään. Muuta selitystä en keksi.

Usein myös herään öisin ja luulen, että huoneessa on joku. Ja sitten se onkin myttyrällä oleva peitto vieressäni, vaatekasa lattialla tai kaapin ovessa roikkuva saunatakki. Tää nyt ei ole mitenkään tavatonta. Kokemus perustunee ensisijaisesti siihen unenpöpperöiseen näköhavaintoon. Mutta miksi siitä tekee ensimmäisenä ihmishahmon? Kai se on joku meidän lajille tyypillinen juttu.. Aina pitäs olla seuraa.

Jos lukijoilla on kummitusjuttuja kerrottavanaan, saa avautua. Kerjään ehkä verta nenästäni. Mutta miun nenästä sitä sentään vielä tulee. Kummitukset on verettömiä.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *