Aitoi, huurteisii puit

Ihastelin postikorttipuita. Johan niitä näin mustan joulun jälkeen kaipasikin. Ihan kuin ei olisi talvi ennen tätä ollutkaan.

Vaadittiin kuvatodisteita. Mutta kun en minä halua valokuvata niitä. Haluan kirjoittaa niistä. Eivät puut ole vain puita.

Ne ovat lapsuuden talvia. Vanhoja hyviä aikoja, joina jouluna oli kylmä ja juhannuksena hiki. 

Ja oli silloinkin hiki, kun puissa oli tuollainen huurre. Se kun tarkoitti sitä, että hanki kantoi ja pellolle saattoi tehdä liukumäen ja rymytä sitä ylös-alas monta tuntia, kunnes hernekeiton tuoksu leijaili pihalle asti.

Silloin lumi oli puhtaan valkoista lukuun ottamatta niitä kohtia, joihin koira oli kussut. Mutta sekin oli puhdasta, jotenkin aitoa – enkä nyt halua lukeutua niihin, jotka käyttävät sanaa ”aito” turhan tiuhaan ja aivan kummallisissa yhteyksissä. Tarkoitan sitä, että silloin puut nyt vain huurtuivat sillä tavalla ja koira nyt vain kusi pihanlaitaan, eikä sitä tarvinnut romantisoida tällä tavalla, kuten nyt teen. Siinä mielessä se oli aitoa. 

Kaipaan sitä aikaa kovasti. Siksi nuo huurteiset puut saavat minut ihan vähän herkistymään. 

Isojen lumihiutaleiden liike ilmassa näyttää muuten ihan erilaiselta, kun laittaa soimaan klassista musiikkia. Yhtäkkiä ei enää muistakaan ajatella sitä, miltä tuntuu, kun ne paiskautuvat vasten kasvoja ja liimaavat hiukset kiinni suupieliin. Siitä tulee ihmeen kepeää. 

Ja romanttista. Ei ehkä lainkaan aitoo. 

Aitoo oli se lapsi, joka räkä poskella saalisti lumihiutaleita kotitalon pihalla, heitti sitten itsensä hankeen selälleen ja viuhtoi lumienkelin siihen, huurteisen puun alle.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *