ALE

Kaupunki oli ammuttu täyteen alennustuotteiden metsästäjii.

Ärsytti kävellä siinä ryysiksessä, mutta minkäs teet: mun oli pakko saada jotain uutta uudenvuoden bileisiin. Olis ollu hieman skitsoa käydä kiljumaan niille, että menkää kotiinne. Että ei tota rumuutta uusilla vaatteilla saada piiloon. Pankkiautomaatin jonossa peilasin nutturani kuntoon. Onneks ne oli pessy Osuuspankin ikkunat, niistä näki just hyvin.

Kaikki mun vanhat ryysyt tosiaanki oli niin old school. Näkihän sen ku katto niitä mallinukkeja: mun viime talven kaikki vaatteet oli jotain pastellii ja just nyt kuuminta oli erilaiset värikkäät kuosit. Ei se tieto tosin mulle uutena tullu. Muotibloggaajat oli tehny uudet trendit selväks jo loppukesästä. Mä tajusin kyllä tilanteeni jo sillon. Jouduin oikeesti tosi tiukille ku halusin säästää rahaa uusiin vaatteisiin. Sen takii jätin uuden puhelimen ostamatta, vaikka mun entinen oli jo puol vuotta vanha. Ja ihan vitun ruma. Mä olin kyllästyny siihen mut mun oli vaan pakko säästää.

Mun pääseminen pukukoppiin yritettiin tehä tosi vaikeeks. Ensinnäkin kaikki lihavat, lehmänpaskan hajuiset maalaiset oli päättäny nekin lähtee vähän kaupoille. Niitä ihme karjapaimenia oli oikeesti ainakin seittemän siinä mun edessä, jonottamassa sovitukseen. Niiden valkkaamia vaatteita kattoessaan ei voinu tuntee ku sääliä. Silläki mun ikäsellä tytöllä oli sylissä kaks pastellin väristä villapaitaa. Ei jeesus.

Toiseks se sovituksessa työskentelevä poika ei meinannu laskee mua koppiin. ”Maksimissaan seitsemän tuotetta kerralla. Sori.” se sano. Joo niin varmaan sori. Kerroin sille, että se sais kuitenki tänään tuplapalkkaa ja että mulla oli vaan ykstoista vaatetta ja kahet korvikset. Se otti multa pois neljä vaatetta ja ne korvikset. Ihme natsi. Kuka viitti olla niin pahalla päällä heti joulun jälkeen?

Sen silkkihaalarin kanssa mulla oli vähän vaikeuksia. Mun perusongelma oli jenkkakahvat. Ne tursus nytki kankaan alta joka suuntaan. Olin kuitenki päättäny ostaa ne haalarit, koska kaikilla oli nyt sellaset, enkä mä halunnu olla mikään nolo pastellivillapaitatyttö. Vedin mahan sisään ja pyörähdin peilin eessä sivuttain. Kahvat katos. Voisin laittaa jonku ison korun ni kukaan ei kiinnittäs huomiota mun läskeihin. Mut niiden bileiden jälkeen alkasin kyllä laihduttaa. Otin mun ihanista soon-to-be haalareista kuvan mun Insta-tilille ja pistin siihen ihan täydellisen filtterin. Oikeestaan mä näytin siinä vähän Rihannalle.

Matkalla kassalle pyysin siltä natsihintiltä mun korvikset. Se hymyili mulle. En tajuu miks kaikki nolot aina ihastuu muhun. Ihmiset ei tajuu niiden omaa arvoo. Yleisesti nolot aina luulee, että ne ois jotenki parempia ku ne on.

Kassalla mua lämmitti mummon antama joululahjaseteli, josta jäi vielä viis senttiä yli. Onneks löysin sen haalarin aleista. Voisin ihan hyvin ostaa vielä vaikka mitä muutaki. Ainaki uudet kengät tarviisin, koska kaikissa mun vanhoissa korkkareissa oli tavalliset korot. Haalareiden kanssa piti todellakin olla kiilakorot, tai muuten se ois noloo. Onneks mä tiesin nää jutut.

Tuulikaapissa meinasin kävellä jonku mummelin yli. Se oli parkkeerannu siihen kyyläämään alennuskinkkujen mainosta, ja mä just latasin mun uutta kuvaa Instaan. Tommoset mummot on just pahimpia, ku niitä ei yhtään kiinnosta muut ihmiset. Melkein pudotin mun puhelimen ku väistin sitä, mut mulla sentään on käytöstavat vielä tallella.

Salaa olin kaikkia muita viisaampi.

***

Kaupunki oli ammuttu täyteen alennustuotteiden metsästäjiä.

Katseeni nojaili nenänvarteen, kun sullouduin Sokokselle kävelykadun muovikassimeressä. Mikä iljettävä arvoympäristö. Yksinäiset vaihtoivat kassoilla sielunsa roinaan, pakkasivat sen paketteihin ja rahtasivat ennestään täysiin koteihinsa, tyhjiksi käyneiden kuortensa toppaukseksi. H&M, Vero Moda, Tommy Hilfiger, Gina Tricot, yhtä halpoja kaikki. Kukaan ei katsonut vastaantulijaa silmiin. Joku teinityttö peilasi hävyttömästi itseään Osuuspankin ikkunasta.

Tarvitsin perusvoiteen, sillä kasvojeni iho karisi pakkasessa hangelle. Katselin kuitenkin vähän kaikkea, sillä niin tavarataloissa tuli toimia. Harhautin myyjän toisensa perään hipelöimällä hajuvesiä, ripsentaivuttimia ja kirkkaan sinisiä kajaleita. Mitään niistä en tarvinnut, mutta juuri niin sulauduin massaan: olin se aurinkoisesti hymyilevä nuori nainen, joka vain katseli kaikkia näitä ihania tuotteita, kiitos. Löytäisin kyllä jotakin, mistä maksaa niille. Ne paskiaiset.

Ne ihmiskunnan orjuuttaneet siat. Ne arvojen syöjättäret, ne rikkaat raiskaajat ja ihmisarvojen ryöväämistä kyseenalaistamattomat kusipäät. Noukin oikean rasvan käteeni ja vilkaisin hintalappua. 6,50 mokomasta putelista kauneutta. Vitun maailma, miksi seuraatte niitä?

Riittävän määrän hyllyjä kierreltyäni olin tullut tieni päätökseen. Valvontakamerat ja vartijat eivät enää tienneet, minkä tuotteen olin poiminut mukaani. Olin eksyttänyt kaikki kaupallisuuden korppikotkat. Olin se kuuliainen ostaja, kuluttaminen oli hallinnassani. Niin täysin hallinnassani, että olin päässyt sen kahleista irti.

Nuo silmät pysyivät sokeina, kun ujutin hoikan voidetuubin takkini hihaan, kävelin hymyillen ohi alennusmeikkilaareja penkovien orjien ja läpi tuulikaapin tuiverruksesta.

Ulkona pakkanen tuntui pyörryttävän raikkaalta. Olin vapaa, sillä nämä sairaat säännöt eivät koskeneet minua.

Salaa olin kaikkia muita viisaampi.

***

Kaupunki ol ammuttu täyteen alennustuotteihin metästäjiä.

Mie olin löytänä omani maenoslehtisestä jo kotosala. Se kolahti luukusta sammaan aikaan ku mie jo istuin kyökissä uamukahvila, siinä viien aikaan. Naapurin äpärä ol alakanu huutamaan ruokoo puolta tuntia takaperin. Mie eppäelen, että se nuorpar ei alakuunkaa ossoo sitä hommoo. Eipä tuo yllättänä: semmosia kutjakkeitahan nuo tuntuu muutennii olevan, matottii puisteloovat tuuletusparvekkeela.

Tuulkuapissa äkkäsin, että joulukinkuttii oes olluna tarjouksessa. Mutta enhän mie miten semmosta kymmenen kilon mötkälettä iheksein ois suana tuhottuva. Märäntynähän tuo oes niile sijoelleen. Siästypähän nekkii eurot.

Mie piätinnii männä suorinta reittiä ruokakauppaan ja ostoo ne tarjousomenat. Yheksänkytäyheksän senttiä kilo. Se on tuontihetelmistä käypäsä hinta.

Immeiset on alennusmyyntiin aekaan tavallistakii äkkinäesempiä. Ne männä tormuuttivat kauppaliikkeen käytävilä eivätkä kahtoneet etteensä senkää vertoo ku tavallisena arkipäevänä. Ykssii naesimmeinen kierti saman hyllyn valehtelemata viiteen kertaan, mie laskin. Ei tolokun tolokkuva. Nuoriso ol uppoutuna niihin luuriloehinsa. En uhallakkaa väestänä yhtäkää turjaketta, pipot piässä räpläsivät niitä vekottimia ja kulokivat nuamat paenuksissa.

Hetelmäosastola mie en meinana löytee omenia mistään. Kyllä ol kaiken mualiman ranaattia ja avokaattia, mutta ne tavan omenat olvat piilottanneet sen kaeken erikoesuuvven tuakse — piti melekeen lihahyllyle asti lompsia. Kaeken kukkuraks hintalapussa seiso pienelä tihrula että yks ja seitenviis. Mie myyjätytöle kertomaan, että ol er hinta lehessä ja että pit tänne asti tulla tämä viäryys totteemaan. Se ämpyil että anteeks, ei olla vielä kerinä sitä tarjoushintoo siihen lyyvvä. Missä lie kuhnina sennii uamun. Semmosia lorttia ne ol kaekki.

Mie kävin mättämään omenia säkkiin. Niihin kansa ol aena iso possakka ennen ku piäs varsinaesesti syömään. Ensinnäkkii ne pit aena rovita laarista huolela, ku aenakii puolet tarjokkaesta ol lommosia tahi muuten vaevasia. Kantamisessa ol hommoo, ku pussi piti viritellä ranteeseen ja vaehtoo se väsyny ranne toeseen kesken matkan, ku kummassakkii käessä ol jo ennalta kävelykeppi.

Kottiin piästyvä ne omenat pit ensin pestä kuumala veilä ja perunaharjala. Kaeken mualiman neekerlapset on niitä suattana paskasine käpälöeneen rovehtia sielä Espanjassa tahi mistä ikinä millonnii rahattiinkaa. Enkähän mie niitä kuorineen ikänä huolina syyvvä, ja lohkoloena se syöntiurakka helepottu huomattavasti, ku ei tarvina tekohampaeta kerätä rinnuksilta kesken kaeken. Niin että ol siinä hommoo niihin kansa.

Takatullessa vilikasin vielä kertaalleen sitä kinkkumaenosta. Ois ne kyllä ollu halapoja, siitä en piässä mihinkään. Omenasäkki kiikku ranteessa ja mie totesin, että jiäkuapissa ol ennestäännii nakkipaketti. Mie läpsin ihtiäin poskele, että elä sie ahnehi. Selevisin niihen immeisten välistä takasii kaoppakavule, vaekka tuulkuapissa ollii tunkosta. Kukkaa ei tarjoutuna laskemaa miua eile, vanhoo immeistä.

Tyytyväesenä mie kahtelin niitä hölömöjä, jotka ol pistänä rahasa taevaan tuuliin. Miula ol hyvän hintasia omenoeta koko säkilline, vaekka oesin vienä sille nuapurin penskallekkii yhen, kaks. Immeiset ei tajua ommoo parastaan. Mikä siinä tuhluussa niin vettää puoleensa, että pittää ihan perse torvela juosta kuka minnii ihmeen perästä?

Salloo olin kaekkia muita viisaampi.