Bostonkakkua hitsarille

Nyt ne ovat pitkästä aikaa auki: silmät, joissa on enemmän äitiäni kuin minua, ja silti on kuin katsoisi peiliin. Näen niissä oman vanhuuteni ja tyynnyn. Tämän edessä luonteeni valuu tyhjiin.

Maistusko siulle pullalämpimäiset, Elsa on leiponu, oman pihan omeniaki on siinä ja kanelia. Otatko? Ukko avaa maanittelematta hauraan suunsa ammolleen. Herkkusuu. Hän on kuin linnunpoika. Avuton, tuskin lähdössä lentoon.

Vatsassani velloo. Etoo ja hellyyttää yhtä aikaa. Silitän ukin nahkeaa kaljua. Teen sen kahdella kädellä, kämmeniä myöten, enkä siltikään pääse tarpeeksi lähelle.

Katselen heitä. Minun äitini, aikuinen ihminen, kaikkivoipainen. Pyyhkii hellästi teelusikalla minun isoisäni suupieliä, joille on valunut maidolla notkistettua bostonkakkua. Yrittää jutella isälleen, vaikka kasvoilla lepää murhe.

Tännään onki ollu kaunis ilema. 

Huuhhehan houluha…?

Kyllä myö tullaan jouluna. Ja monta kertoo ennen sitä. Nyt on vasta syyskuu.

Minun isoisäni, kädentaitoinen, kävelevä tietosanakirja ja kaikki maailman aika. Minun vahva äitini syöttää minun viisasta isoisääni. Kaikki on päälaellaan, ja silti aivan oikein. On pakko olla, koska siinä he ovat, maailman määrätietoisimmat, ja suorittavat tämän toimenpiteen. 

Ei se ole toimenpide. Aivan liian kliinistä. Se on inhimillinen teko, jossa heidät piirretään uudelleen.

Äiti ei olisi uskonut, että hänen isänsä olisi niin kiltti, niin hän minulle myöhemmin kertoo. Minä en olisi uskonut, että äiti olisi niin hellä isäänsä kohtaan. Mutta äidille minä sanon vain: Kyllä minä tiesin, että hän on kiltti. Sellainenhan hän aina oli. Mummo hänet sai näyttämään muulta. Mummo on toisenlainen.

Viiskytäkaks vuotta ollaan naimisissa oltu, mummo oli viime käynnillä sanonut puistellessaan sängyssään kenottavaa ukkoa parempaan asentoon. Me katsoimme toisiamme silmiin; äiti, eno, siskoni ja minä. Miten se tuolla tavalla puisteleekin? Se oli enemmän kuin ukon asento. Se oli heidän asentonsa toisiaan kohtaan.

Pihhää huo… Pönttöhä, oiheelta alahaii…

Tietkö sie savustuspönttöä? Oikeeltako alakain se hitsaus alotettaan?

Minusta äiti kuulee monta asiaa väärin, yrittää tehdä isänsä muminasta tolkullista puhetta. Nyt olemme kuitenkin yhtä mieltä: hyvä, että ukko on kaiket päivät töissä. Hän elää harhoissaan onnellisempana kuin olisi maatessaan tässä. 

Tästähän näkköö pihallekkii ihan suoraan. Epätoivoisen repliikkini jälkeen tajuan, että se on kaiken teennäisyytensä lisäksi täysin turha. Ukko hitsaa savustuspönttöä. Hän ei ole niitä vanhuksia, jotka katselevat varpusten hyppelyä vuodeosaston pihalla.

Hän on se varpunen, joka linnunluisella kädellään puristaa kättäni, kun olemme lähdössä pois. Jätämme hänet siihen. 

Sanat tulevat selvästi, hän hymyilee. Käytöstavoistaan kiltti ukko ei luovu. 

Näkemii, näkemii.