En tahdo olla tässä suhteessa

Muistan miettineeni tätä asiaa teksteissäni jo noin viisi vuotta sitten, blogin ulkopuolella varmasti aikaisemminkin. 

On häkellyttävää, kuinka yksioikoisesti itse kunkin suhde omiin vanhempiin näyttää toistuvan parisuhteissa. 

Se jännitys tai suorananinen pelko, saako toiselta hyväksyntää juuri tänään, juuri seuraavalla sivulla, vai ei.

Perhoset siitä, kun maistelee suussaan oikeita sanoja ja arvailee, mitä niistä seuraa.

Kiintyminen nurinkurisesti, itselle haitallisten kiemuroiden kautta. 

Vinoilu, naljailu, kosto, ilkeily. Piikittely, aggressiivisuus, syyttely.

Lapsuudessaan sitä ei voinut välttää: ei kukaan valitse vanhempiaan. Aikuisuudessa siihen jää koukkuun, vaikka ja koska kaikki on vapaaehtoista.

Onneksi kotini vastapäätä on kuppila, jossa istuvat muut. Voin mennä sinne sunnuntai-iltana, viimeiseksi tunniksi ennen nukahtamista ja sanoa ääneen sen tärkeän asian, jonka toinen peilaa takaisin, ja tiedän sen olevan totta:

”Minä en osaa rakastua ystävälliseen, lämpimään mieheen.”

En, jos hän on niin lähellä, etten erota ihastumista pelosta. Eikä rakkaus koskaan käytä voimanaan pelkoa. 

Pelon juuri on kuitenkin hänessä, ei minussa. Hän pelkää itseään. Minä haluan tuntea sen. En ota itseeni hänen pelkoaan.

Siksi en tahdo olla tässä suhteessa.

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *