Ethän vaikene?

Olen lukenut hirveän kasan tutkimus- ja muutakin kirjallisuutta aiheesta, joka koskee minua ja omaa perhettäni: päihdeongelmat, traumat ja niiden yhteenkietoutuminen.

Olen muistanut asioita, jotka olin unohtanut. 

Viimeksi muistin sen, kuinka lapsena pyysin apua isäni siskolta, omalta tädiltäni, pikkusiskoni kummitädiltä. Kirjoitin hänelle useita kirjeitä – varmasti sekä paperisia että sähköisiä. Kerroin hänelle, että hänen veljellään on alkoholin kanssa isoja ongelmia. Että hänen perheensä kärsii, että pelkään olla kotona, että äiti ei jaksa, että mummo ei pysty. Pyysin, että hän tekisi jotain, edes puhuisi isälle. 

Mietin sitä, miten lapsi voikin löytää itsestään sellaisen toimijan, aikuisten maailmassa. Ja miksi olin perheessäni ainoa, joka aktiivisesti yritti kertoa muille siitä, mitä kotimme seinien sisällä tapahtuu? Tottakai äiti yritti saada isää AA-tapaamisiin, pakata meidät autoon ja lähteä, mutta silti. Sukulaisille hänkään ei koskaan kertonut mitään. Vaikeneminen oli hänen keinonsa. Ja minä puolestani sain hävetä suuntautumistani ulospäin. Se kiertyi kaveriksi sen häpeän kanssa, jonka isä minuun ulkoisti. Häpeää on ollut paljon, ja on edelleen. 

En ole lopettanut puhumista vieläkään, päinvastoin. Se vain yltyy, mutta enää se ei ole paniikinomaista, vaan ymmärtämään pyrkivää. Joudun kuitenkin edelleen tyynnyttelemään itseäni jotta muistaisin, että vain äänen antaminen minulle, juuri nyt, voi ehkäistä ikävien asioiden ketjuuntumisen seuraavaan polveen. 

Ethän vaikene? 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *