Eva Itsensäkova

Päädyin Facebookin Female Fitness Models -yhteisöön ihastelemaan kauniita naisia. Teen tätä usein. Siis katselen tyttöjä. Olen keskustellut asian läpi itseni ja ystävieni kanssa lukemattomia kertoja, ja näin se vain on: naisia on mukava katsella, koska naiset on kauniita. Luonnon lahja silmille. Olipa katsoja sitten mies tai nainen (ja pitäskö nykyään sanoa vielä ”tai muu”?), hetero tai homo (tai joku muu). Enkä varmasti ole ainoa heteronainen, joka pitää naiskauneudesta. Kai se on joku evoluution sanelema juttu. Ehkä jotain suvunjatkamiskilpailua..

Liekö jotain isäni perintöä, mutta yleensä päädyn ihastelemaan tummaverisiä naisia. Ja tuo otsikon innoittaja, Eva Martinkova, kiinnittikin huomioni lähinnä nimensä vuoksi. Ajattelin fitness-tyttöjen listaa selatessani että hei, siinähän on meikäläisiä, katsotaanpas. Sitten naurahdin. No ei takuulla ole, jostain Venäjältähän tuo on. (Sori venäläiset, mutta tarkoitin ”meikäläisillä” nyt vain maanmiehiäni.) Ihan nätti likkahan se vaalea Eva, mutta voi miten typerä nimi. Näin suomalaiseen korvaan.

Martinkova. Martin_kova. Martin kova.

Ajatus lähti laukkaamaan.

Onko fitness-Eva ”fitness” vain ollakseen Martin kova?

Siis miksi tyttö käy salilla? Jotta Martti saisi kovansa?

Miksi mie käytän viikossa tuntikausia aikaa siihen, että näyttäisin joltain? Miestenkö iloksi – jotta pärjäisin kissamarkkinoilla?

Töööööt, alert! Stop!

En käy salilla tai ryhmäliikuntatunneilla tai lenkeillä ensisijaisesti näyttääkseni joltain. Urheilusta on tullu miun elämälle merkittävää sisältöä, sillä se symboloi uutta, tai itse asiassa vanhaa, mutta vuosia uinunutta minääni. Sitä, joka on elämäniloinen, jaksava ja vahva. Ja erityisesti tästä vahvan minän kaipuusta on punttien vääntäminen saanut alkunsa.

Se oli hämmentävä kokemus. Siis ensimmäinen kerta kuntosalilla. Aivoissani jotain siirtyi takaisin raiteilleen, tai oikeastaan löytyi ihan uusia uria.

Olin sairastanut ”epätyypillistä syömishäiriötä” jo vuosia. Tarkalleen, hetkinen, viitisen vuotta. Kyllä. Tiesin jo hyvin tarkkaan, että en enää halua kärsiä tästä. Ne toimintamallit ei toiminu. En jaksanu enää. Tiesin, ettei kukkakeppinä oleminen ole kivaa. Halusin parantua. Halusin näyttää muille ja ensisijaisesti itselleni, että nyt asiat on toisin. Halusin tulla taas vahvaksi; sellaiseksi, että jaksaisin kantaa oman elämäni, enkä olla muiden jatkuvan surkuttelun kohteena.

En kuitenkaan pystyny tekemään täyskäännöstä. Ryhtymään syömään kuin hevonen ja kerryttämään ympärilleni suojaavaa, pehmeää kudosta. Täytyi löytää jotain muuta. Fyysinen ratkaisu tähän oli lihas. Haba. Patti. File.

Eihän se alkuun mihinkään räjähdysmäiseen kasvuun lähtenyt. Ei tietenkään, kun en uskaltanu syödä riittävästi. Lihaskasvu vaatii paljon ylimääräistä energiaa, ja aluksi tuo fyysinen harjoittelu (jota en muuten ollu jaksanu enää pitkiin aikoihin missään muodossa) sai miun painon ennemminkin putoamaan entisestään. Äiti oli kauhuissaan: ”Tuo ei kyllä ole yhtään hyvä juttu, menet vaan huonompaan kuntoon.” Säikähdin ehkä itsekin vähän. Mutta taustalla oli iso visio. Motivaatio on kaikkein tärkein. Tuollaisesta sairaudesta parantumisessa ja myös urheiluharrastuksissa.

Lipsahdin jo vähän treenihistoriikin puolelle, enkä aio jatkaa tätä tarinaa pidemmälle. Totean vain, että saisin edelleen muuttaa ruokavaliotani isompaan suuntaan, jos haluaisin enemmän tuloksia suht runsaasta treenistäni.

Mutta siihen Martin kovaan palatakseni. Täyttäessäni arkeani liikunnalla koen suurta nautintoa. Minä olen oman elämäni rouva ja tiedän, mikä minulle on hyvästä. Aina en ole osannut sitä hyvääni toteuttaa, mutta kehityn siinä jatkuvasti. Joka kerta, kun nostan puntin ilmaan, tunnen itseni voittamattomaksi. Viittasinkin jo siihen, että se tuntuu siltä, kuin kannattelisin omaa elämääni. Ja niin kannattelenkin. En tiedä mitä tekisin, jos miulta kiellettäisiin painoharjoittelu.

Toki tässä on mukana myös se fyysinen puoli. Kyllästyin olemaan laiha läski. Tosin tuosta voitanee poistaa tuo ”läski”, koska sitä ei kyllä ollut juurikaan jäljellä. Mutta viittaan nyt siihen velttoon olomuotoon kaiken kaikkiaan. Sellaiseen ryhdittömään, kalpeaan, joka puolelta ainakin metaforisesti maata viistävään tyttöön, joka näytti siltä, että se täytyisi sulloa pumpulilla täytettyyn sammioon, jotta se selviäisi pakkasten yli. Sellainen en halunnu enää olla. Olin nähnyt itsestäni valokuvia. Miulla oli aavistus siitä, kuinka pahalta näytin.

Toki toivon, että myös Martti, miehet, näkevät miussa vahvan naisen, koska sellainen koen olevani. Olen selvinny jostain, joka otti miulta pirusti voimavaroja ja vuosia. Haluan, että se näkyy minusta. Että miussa on sitä pattia.

Mutta mikään Martin kovuuden tae en halua olla. Sen Martti saa kylkiäisinä, jos joskus rakastuu siihen miun toiseen puoleen. Siihen herkkään tyttöön, joka olen. Joka olen ennen sitä pattia. Jonka näkymistä en epäile hetkeäkään. Enkä häpeä. On mukavaa olla yhtä aikaa vahva ja herkkä.

Ja näin päädyimme venäläisestä (uskoakseni, en tarkistanut) uimapukumallista siihen, että rakkaus voittaa kaiken. Kuinka ihanaa.

FYI: Aion tänäänkin lähteä toteuttamaan itseäni kuntosalille. Kun vaan voisin lainata veljeltä vielä vähän sitä roheiinijauhetta, kunnes pääsen ensi viikolla ostamaan oman. Ja ennen kyykkyä täytyy syödä kunnon aamupala.

Ja ps. Toivon, että voisin ajatuksillani rohkaista syömishäiriöstä toipuvia siedättämään itseään pois sairauden kytköksistä. Se vaatii motivaatiota ja helvetisti rohkeutta, mutta mitään menetettävää ei ole. Ja lupaan, että lopputulos on ihana. Elämä on ihanaa. Sitä huomaa olevansa niin vahva, että saa päättää siitä ihan itse.

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *