Haava

Taksin ilmastointilaitteesta puhaltaa tunkkaista lämpöä. Aurinko puskee tuulilasin läpi keltaisena, hiekka pöllyää kuoppaisella tiellä. Painan kipeää säärtä kylmäpussilla, jossa viimeinen ohut jääsaareke kelluu veden seassa. Kuutosluokkalainen poika oli potkaissut jalkapallopelissä, vahingossa tietenkin, sillä en osannut lukea harhautusta. ”Tekevälle sattuu”, oli opettaja sanonut hymyillen ensiapupakkauksesta laastaria kaivaessaan. Minä painoin lippiksen silmille, etteivät kyyneleet olisi näkyneet. Nirhama ei ollut iso, mutta oli silti mukavampaa vain katsella ikkunasta tuttuja maisemia. Kuski käänsi ilmastoinnin pois: kylän viimeinen maitotilallinen oli levittänyt paskaa pellolle.

 

Oli kulunut neljä päivää siitä, kun isä oli maannut iho keltaisena olohuoneen sohvalla, kädet ristissä rinnalla ja Hankkijan lippis silmillä. Olin soittanut pianolla Beatlesia. Isä ei olisi itkenyt, jos hänellä ei olisi ollut niin kova krapula. Siinä tilassa hän vaipui aina tiedostamaan, kuinka ohimenevää ja särkyväistä kaikki oli. Let it be. Käytin isän herkkyyden sumeilematta hyväkseni. Sain häneen yhteyden, ja myöhemmin koin siitä syyllisyydentunteita. Itketin tahallani omaa isääni.

 

Neljä päivää oli kulunut siitä, kun isä lopetti juomisen. Aamulla hän oli saattanut minut taksiin, jutellut iloisena niitä näitä, yhtä täynnä energiaa kuin alkukesän koivunlehdet, joita hän oli osoittanut ja käskenyt minua tunnistamaan lajin. ”Rauduskoivu”, olin sanonut tyhjänä ja vääntänyt kasvoni hymyyn. Osasin kotitien puut ulkoa, tämä ei ollut ensimmäinen kysymys. Viides päivä olisi liikaa, isä oli ollut liian iloinen.

 

Risteyksessä olin halannut häntä hyvästiksi, sillä tiesin, että koulun jälkeen minut ottaisi vastaan se toinen isä. Kiitän kyydistä, paiskaan taksin oven kiinni ja katson, miten auto katoaa mäennyppylän taa hiekkapölläkän saattelemana. Tulee aivan hiljaista. Hetken aikaa nielen kyyneleitä kun tulen miettineeksi, miten kuljettaja saattoi jättää minut siihen sulaneen jääpussini kanssa. Sadan metrin matkalla pihalle ehdin visualisoida monta vaihtoehtoa mökin portailla istuvasta hahmosta.

 

Isä polttaa tupakkaa ja nojaa laihoihin polviinsa, tuijottaa järvelle silmät terävinä kuin puukot. ”Terve”, sanon reippaasti. Isä vilkaisee minuun, muttei katso. Hän nousee, kävelee savustuspöntön luo ja pudottaa tupakannatsan piipusta. Askel ei horju, mutta on liian pitkä, kantapää liian määrätietoinen. Isän pikkurillit harittavat kämmenestä ulospäin. Menen reppuni kanssa eteiseen, kiirehdin kengät pois jalasta ja keittiöön avaamaan jääkaapin oven, ennenkuin… ”Otat välipallaa. Eikä mittään saatanan leluja kaiveta essiin, tiet läksyt.” Tiedän katsomattakin, että hän seisoo eteisessä ja vahtii, että voitelen leivän. Tekisi mieli huutaa, että painu vittuun saatanan paska, mutta odotan, että hän menee. Kuistilta kuuluu sihaus. Siitä tiedän, että päivän toivo ehtii haihtua ennen hiilihappoja.

 

Syötyäni ripeästi kannan repun yläkertaan. Vasta portaissa muistan kipeän säären ja kiroan sitä hiljaa. Pulpettiin istuttuani posket kastuvat kyynelistä. Paiskaan matikan, ympäristötiedon ja äidinkielen kirjat pinkassa pöytälevyä vasten ja itken äänettömästi kasvot kohti kattoa. Vittu saatana perkele paska. Sinä saatanan paska-aivo idiootti. Yritän painaa kynnet isän tekemästä kirjoituspöydästä läpi, mutta saan aikaiseksi vain kipua. Miksi olet tuollainen perkele? Mikä perkele sinuun meni että sinusta tuli tuollainen perkele?

 

Ensi kertaa elämässäni ajattelen, että mitä jos vuotaisin kuiviin siitä säärestä.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *