Haetaan hyvää
Minulta on monesti kysytty, kuinka uskallan luottaa ihmisten hyvyyteen niin sinisilmäisesti. Jätän kotiavaimet takintaskuun yliopiston naulakkoon ja rihvelilukolla varustetun pyörän yöksi kävelykadulle yökerhon viereen.
Olen vastannut että kyllä, olen hyväuskoinen, ja minulla on siihen syyni. Kuinka muuten hyvyyden rippeitä voisi ruokkia kuin olettamalla, että ihmiset ovat luottamukseni arvoisia? Luotto kiertoon, se on ollut minun mottoni.
Eilen ajaessani kaupungista kotiin tein tienposkesta yllättävän löydön: oman mummoni, kulkemasta sateessa kävelykeppien kanssa. Pikainen, tilanteeseen nähden suhteettoman tyyni raportti teki selväksi, että isoäitini oli ryöstetty.
Mummo oli jättänyt pikavuoropysäkille kaksi kassiaan, viedäkseen auton parkkiin parinsadan metrin päässä olevalle huoltamolle. Laukut olivat täynnä omalle pojalle rakkaudella valmistettua ruokaa – sen verran runsaasti, ettei mummo olisi jaksanut kantamuksineen huoltamolta pysäkille. Aina ne olivat aiemmilla reissuilla siinä sen aikaa säilyneet, että mummo ehti kävellä autonvientireissulta bussitolpalle.
Toivon, että laukkujen sisältö nostettiin nälkäisten ihmisten autoon. En nimittäin jaksa ymmärtää, mikseivät vorot edes tonkineet nyssäköitä pysäkillä tullakseen vakuutetuiksi siitä, etteivät ne suinkaan olleet pullollaan kultaharkkoja, vaan rahkapiirakkaa, puolukkasurvosta ja ruisleipää. Tai ehkä varkaat tarvitsivat sittenkin mummon lempilakanoita tai ukin vanhaa kerrastoa?
Kysyin, tarvitsisiko mummo järkytykseltään kyytiä kotiin, mutta hän ilmoitti topakasti ajavansa itse. Mummo on näet nähnyt elämässään sellaisia asioita, ettei muutaman pullan rosvoaminen häntä hetkauta sen pahemmin, mutta kyllähän se ketä tahansa suututtaisi. Minä ainakin olen kiukkuinen.
Sen kerran, kun joku vielä jaksaa tässä maailmassa, kaiken jälkeen uskoa ihmisten moraalitajuun. Siihen, että on oikein ja tuntuu hyvältä viedä rakkailleen karjalanpaistia, ja että karjalanpaisti saisi rauhassa odottaa julkisella paikalla muutaman minuutin ajan ilman, että pitkäkyntinen siihen kajoaisi – että ohikulkija ajattelisi ”Ne voisivat yhtä hyvin olla minunkin kassini” eikä ”Ne taitavatkin olla minun kassini”.
Että on voimaa laittaa hyvää kiertoon kaksin käsin. Sitä ei tapahdu. Hyvältä katkaistaan kaula.
Vieläkö voisi toivoa jotain muuta? Että joku olisikin ollut samalla hyvän asialla ja huolissaan kerännyt emännättömät pussukat talteen. Vienyt ne ehkä poliisiasemalle noutajaansa odottamaan.
Se kääntäisi kelkan: josko luottaminen sittenkin lunastaisi tarkoituksensa. Josko voisi ylpeydellä sanoa, että en ole ”hyväuskoinen hölmö”, vaan olen perinyt mummoltani jotain hyvin tärkeää: uskon ihmiseen.
Kunpa se kannattaisi.