Haistellaanko taivaassa?

En oikein tiedä, mitä kirjoittaisin tästä asiasta, mutta silti tuntuu, että pakko on saada jonkinlainen merkintä aikaiseksi. 

Meidän koira pistettiin eilen nukkumaan. Niitä pitkänpitkiä päiväunia. Sillä oli kertynyt nestettä kehukoon – ja olihan se yskinytkin koko edeltäneen viikonlopun.. Vanha se oli, kai liki 13 jo, sisko muistaisi sen iän paremmin.

Koska siskolle se kaikista rakkain oli. Ja enemmän kuin koiraa – sillähän on kaikki hyvin nyt – säälin pikkusiskoani. On vaikeaa yrittää olla lähellä ja tukena, kun toinen ei tahdo päästää miua siihen. Mutta sanon silti, että tässä oon ja murehditaan yhdessä nyt, kun on sen aika.

Luulen, että meille tulee koiranpentu. Kurjalle tuntuu sanoa se ääneen, mutta niin vaan on aina ollut. Että meillä on koira. 

Ajattelin eilen näitä asioita paljon, tietenkin. Kun soittelin kotiin tilannekatsauksia. Katsoin kelloa, että nyt ne vielä itkee siellä yhdessä, nyt ne pakkaa koiran autoon, nyt se… 

Tietenkin olin ja olen surullinen. Mutta ennen kaikkea sen siskoni, ja myös veljeni ja äitini, puolesta. Miulla ei tunnu riittävän kyyneliä koiralle. Ei ainakaan vielä. Ehkä sitten, kun menen kotiin ja totean, että se ei oikeasti ole enää siellä heiluttamassa häntäänsä.

Sen sijaan, että olisin itkenyt, ajattelin sitä, että miten ne nyt järjestelee siellä käytännön asiat. Hautaamisen. Kuolleen koiran siirtelyn paikasta toiseen. Missä se on yön yli. Ja tämän päivän, ennen kuin hauta kaivettaisiin illalla. Järki-minä astui kehään. En tiedä, mistä se tuli. Yritänkö suojella perhettäni vai itseäni? Vai molempia?

Tavallaan on syyllinen olo siitä, etten itke. Mutta kun katsoin pienenä, miten isi lopetti miun oman kanin. Ja käsittelin asian silloin: näin oli parempi, koska siihen sattui jo. Joskus on tehtävä kipeitä päätöksiä ja puututtava kallisarvoisimpiin asioihin siksi, että voisi päästää toisen mahdollisimman vähällä. Päättää toisen kuolemasta. Ihmisen valta on julmaa, mutta tässä tapauksessa sitä toteutetaan rakkaudesta toiseen elolliseen olioon. On vaikeaa väittää, etteikö se olisi oikein. Eutanasia. Jos toinen kärsii niin kovin.

Niin. Ja sitten meni tietysti muitakin… Nuorempia, vielä sitä kaniakin läheisempiä. Ei kyyneliä riitä enää kaikkeen. Rakas voi olla niin monella tapaa. Ja surua on monenlaista. Ja se kehittyy ajan myötä joksikin muuksi. Mie taidan olla tällä hetkellä lähinnä alakuloinen myötätunnosta. Ikävä tulee myöhemmin.

Toivottavasti koirille on olemassa oma hyvä paikkansa. Mitään muuta se ei tasan ansaitsisikaan. Ja toivottavasti siellä on sen emo, loputtomasti hirviä haukuttavaksi, herkkuruokaa – ei vain niitä kuivia papanoita, joille se usein nirsoili. Joku, joka rapsuttaa. 

Niin, joku. Ehkä se paikka on ihmisille ja koirille yhteinen. Niin olis molemmille parempi. 

Itkihän isäkin aina, kun joutui tekemään sen kipeän päätöksen. Ei sitä surua oikeastaan voi verrata siihen, kun ihminen kuolee. Siitä on niin vaikea olla vakuuttunut, tiesikö lemmikki, miten kovasti sitä rakastettiin. Se kai siitä tekee niin kipeää. Kun ei se koskaan sanonut mitään.