He, joille vihreä palaa

Tämän kirjotin jo ajat sitten. Mutta haluan laittaa sen tänne. Tässä on nimittäin jotain, joka pyörii miun päässä aivan jatkuvasti:

Vihreä palaa. Hei seisovat risteyksessä yhtenä myttynä, heitä on vaikea erottaa toisistaan. Kun käsitän, etteivät he aio ylittää tietä, alan miettiä syytä. Pojan kädet ovat tytön ympärillä, halaus on syvä ja lämmin. Itkeekö tyttö? Onko poika lähdössä juna-asemalle? Ehdin helposti tien yli vihreiden vielä palaessa. He halaavat yhä.

Olen muutaman metrin päässä ja viimein he irrottautuvat toisistaan. Katsovat toisiaan kuin hahmot Madonnassa. Hymy kiipeää väkisinkin suupieliini, mutta eivät he sitä huomaa. Yritän kuulla, mitä he puhuvat toisilleen, mutta tuulee aivan liikaa, näen vain huulten liikkuvan. Kunnes ne painuvat kiinni toisiinsa. En käännä katsettani pois – eivät he huomaa kuitenkaan. Sisälläni pulpahtaa.

Poika on kaunis, tyttö ei niinkään. Mietin, miten he ovatkin päätyneet yhteen edellisenä iltana. Käyn päässäni läpi kaupungin viime yön tapahtumat ja keksin tarinan – he ovat juuri sen näköisiä, että ovat olleet juuri niillä jatkoilla. Molempien tennarit, pojan nuhjuinen villapipo, etnisestä vapaudesta kertova likainen kangaskassi tytön olalla.

Tyttö lähtee ylöspäin risteävää katua, poika jatkaa toiseen suuntaan. Tyttö ehtii liikkeelle ennen kuin ohitan heidät, kuljen aivan hänen kannoillaan. Poika katsoo kauan tytön perään, kääntää vähän väliä päätään kävellessään. Olen ristitulessa. Edelläni kävelevä tyttö ei ymmärrä katsoa taakseen, vaikka pojan silmät suorastaan huutavat häntä vilkuttamaan. Viimein hän aistii tuijotuksen, heittää lentosuudelman, toisenkin, ja vilkuttaa sitten. Hän on kuin prinsessa Diana, vaikka ei kovin kaunis.

Tunnen silti onnea heidän puolestaan. Mieleni tekisi pysäyttää hänet, kertoa kuinka suloisilta he näyttivätkään siinä suudellessaan, kuinka yksinäinen sydämeni riutuukaan katsellessani moista hempeilyä; sanoa, että oli minullakin kerran joku, mutta ei enää – ja silti olen onnellinen heistä. Tyttö pysähtyy heti kerrostalon kohdalle päästyään, he eivät enää näe toisiaan. Kävelen hänen ohitseen, enkä katsokaan häneen.

Jään ajatuksissani tuijottamaan asuntovälityksen ilmoituksia. Ehkä he ostavat pian yhteisen huoneiston. Tai ainakin vuokraavat. Vaikka eihän yksi yö vielä mitään merkitse. Ehkä he unohtavat toisensa ja jatkavat elämäänsä. Pojan katse – siinä oli muutakin kuin yhden yön sokeaa intohimoa. Ehkä he menevät syömään seuraavalla viikolla.

Tyttö saavuttaa minut. Hän puhuu puhelimessa. En mä tiedä, ehkä. Saa nyt nähä. Hänellä on ujoa hymyä äänessään. Vai onko se välinpitämättömyyttä?

Mikseivät ihmiset ylitä tietä, vaikka vihreä palaa?

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *