Herätys

En ole herännyt moneen aamuun siihen, että herätyskello soi. Se johtuu siitä, että olen tarkan biologisen vekkarin omaava valeaikuinen. 

Hetken on epäselvää, mihin todellisuuteen minua kutsutaan. Tiedäthän sen tunteen: et ole ihan varma, onko se unta vai totta.

Jään loikomaan peiton alle. Se on ollut minulle mahdollista noin vuoden ajan. Aluksi olin siinä surkea, mutta olen harjoitellut ahkerasti. Halusin selvittää, miksi niin monet tekevät sitä.

Ja vielä väittävät nauttivansa.

Vedän itseni sykkyräksi. Kuin jonkin kehollisen muistin pakottamana liu’un peiton alle lämpimään. Ehkä sen tekee kesken unien herääminen. En pysty ajattelemaan järkevästi. En ole vielä läsnä.

Ja sitten olen vielä vähemmän.

Peiton läpi kajasteleva aamuaurinko saa ihon hehkumaan varjoisan oranssina. Ei se näytä minun valeaikuisen iholtani, vaan pehmeältä, unisen nukkaisen tunkkaiselta. Napa valuu kohti kylkeä kuopalle kaivautunutta vatsaa pitkin. 

Ainahan minulla on ollut aamuisin nälkä. Aina.

Sitten tajuan, mikä siinä on niin outoa: olenhan minä nauttinut tästä. Joskus.

Yhtäkkiä tuntuu, kuin joku seisoisi vuoteen vierellä ja vaatisi minua nousemaan. Kouluun. Kiire. Aamupalalle. Et käännä enää kylkeä. Äidin äänen melodia raottaa hellästi peittoa: Koululaiset kouluun…

Isän läsnäolo selvittää pääni. Kietoudun turvalliseen kuriin. Komppaniassa herätys. On niin helppoa kun tietää, mitä minulta odotetaan. 

Yhdestä päätöksestä pujotan jalat kylmälle lattialle.