Illan tavoite: aamulenkki

Minua ahdistaa ajatella elämättä jääneitä vuosia.

 

Iltoja, jotka kulutin sen murehtimiseen, jaksaisinko aamulla lähteä seitsemältä lenkille tehdäkseni selvää nyyttikestien iloista, jotka muuten kerrostuisivat vtötärölleni muistuttamaan epätäydellisyydestäni. Ystäviäni, joista tein jotain muuta olemalla vuoroin viiltävän terävä — vuoroin sumua, johon kenenkään oli mahdoton tarttua. Keikkoja, joille en lähtenyt, koska pelkäsin. Lauluja, jotka jäivät kuulematta ja niitä tansseja, joiden rytmeihin en antanut itseni irrottautua kolmannellakaan pyytämällä, sillä olin kerran jo päättänyt lähteä kotiin.

 

Sen kaiken ajatteleminen ahdistaa minua niin, että lähden kotiin. Minun on pakko tuhota omenapiirakka seitsemältä aamulla. Jätän ystävikseni haluavat ulos kesän viimeiseen iltaan ja hänet, joka haluaa minulle pelkkää hyvää. Jätän musiikin ja liikkeen, jonka mukana en pysy, sillä minulla on vain omani. 

 

En kuulu siihen yhteiseen aikaan ja tilaan, jonka kaikki muut tuntuvat jakavan.

 

Tiedän, että ehtisin vielä mukaan, olen nuori, mutta se tieto ei auta minua yhtään. Olen kai päättänyt luovuttaa. 

 

Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin suoritus.

 

Mitä vittua oikein pakenen?