Joutsen

On aamuja, joina voileipä jää pyörimään kurkkuun. Kaakao maistuu niin imelältä, että yököttää. Harvoin käy niin, ettei ruoka mene alas, mutta tänä aamuna olen niin jännittynyt, että menen poikkeustilaan.

Uudet lenkkarit kastuvat aamuisessa ruohikossa. Epämiellyttävyyden tunnetta se ei juuri lisää, sillä kengät puristavat muutenkin. Isä on neuvonut sitomaan nauhat napakalle rusetille, jossa on tuplavarmistus. Hyökkäyspäädyssä aukeavilla kengännauhoilla ei tee paljon mitään.

Isä kävelee edellä. Kun hän keskittyy luennoimaan tienvieruksilla rehottavan lepikon sitkeydestä, minä kurotan käteni hipomaan jokaista lehteä, jonka sormeni tavoittavat. Leppää on paljon ja isä aikoo kaataa ne kaikki, sillä ne ovat vain tiellä. Syöpäläiset, perkeleet.

– Mikä? hän kysyy etusormi ojossa, kääntämättä katsettaan minuun.

– Tervaleppä, vastaan, ennen kuin olen ehtinyt edes varmistaa, että terälehden kärjessä todella on pieni lovi, joka saa koko lehden näyttämään vähän sydämeltä. Olen täysin selvillä elinympäristöni florasta ja faunasta, sillä siihen minut on koulutettu.

Mutta maailma – siitä en tietäisi vielä vuosiin mitään. Nyt kuitenkin osoitan tunnistavani kotitien lepikon jokaisen risun, ja se tekee minusta helvetin pätevän lapsen.

– Nehän on vähän niin kuin voikukat, kun nekin valtaa alaa niin herkästi, niinhän?

Kerään lisäpisteitä jatkamalla keskustelua, josta tiedän isän olevan suunnattoman innoissaan. Mistä Avarasta luonnosta oikein olin senkin pikkuvanhuuden kopioinut – valtaa alaa? Oikein kiemurtelen mielihyvästä, kun hän jälleen nostaa sormensa pystyyn:

– Kyllä. Ja sen takia ne pitää raivata kaikki, joka ikinen –  muuten ne ei lähde mihinkään. Perkeleet.

Kaksi joutsenta ruokailee mökkisalmen matalikossa. Minä kerron isälle, että laulujoutsen on puolisukeltaja, minkä voimme havaita siitä, että se yltää nokallaan tempomaan kasvinosia suuhunsa jopa metrin syvyydestä ja silti sen perä kelluu pinnalla kuin valtava, valkoinen korkki. Jossa on päässä pyrstön muotoinen tuippu. Keväällä mainitsen vielä, kuinka lojaalisti urosjoutsen ehkä juuri parhaillaan lipuu vartiossa lähellä pesää, jossa naaras hautoo niiden tulevaa jälkikasvua.

Neljästä seitsemään kermanvalkeaa munaa.

Yhdeksästä kolmeen oppitunteja toisensa perään. Pian sen jälkeen saisin tietää.

Niiskaisen valuvaa nenääni ja katson isää, jonka takaa syysaamun aurinko nousee apaattisena, talvelle luovuttaneena. Maastokuviot supisevat hiljaa isän selässä, kun hän katsoo järvelle.

– Polttopuita palaa paljon yhdessä talvessa, kun lämmitätte saunaa ja takkaa ja vittumitälie. Jonkun ne on tehtävä, ja ne tehdään tänään.

Se tekee kaiken harvinaisen selväksi. Lapsikin tajuaa, että mitään odotettavaa ei enää ole.

Jännitys muuttuu: se kiertyy tiukaksi kimpuksi, nousee alavatsasta rimpuilemaan nieluun ja jää sinne. Myöhemmin uskallan sanoa sitä peloksi.

Taksi kaartaa pienen lenkin ja pysähtyy niin lähelle, että saan oven auki jalkaani hievauttamatta. Autossa haisee vanhalle miehelle ja tupakalle ja joku nainen laulaa radiossa Andrésta, auringosta ja suudelmista.

Kun lähdemme kulkemaan hiekkateitä, katson isän perään. Ikkuna huurustuu, kun painan nenäni aivan kiinni siihen; nojaan otsani viileään lasiin. Kyllä vain, miksi edes mietin vaihtoehtoa.

Hän kaivaa maastokuvioisesta taskustaan jotain, joka välkähtää ruskeana, kivuliaana salamana auringossa, kun hän kallistaa sen huulilleen. Polttopuupäivä.

Ettäkö voisin tulla kotiin vailla huolta? Sen pyyhki tuulet.

Iltapäivällä piirrän valmiiksi joutsenen, jonka ääriviivat olen hahmotellut tukkimiehen liidulla isän antamalle vanerilevylle. Siitä saan aikaiseksi keskustelun, jonka pitäisi kantaa meitä siihen asti, että äiti tulee kotiin.

Vasta paljon myöhemmin ymmärrän, miksi luonto tuntuu minusta niin tutulta ja niin turvattomalta.

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *