Kaamos

Minä niin toivoisin yhtä asiaa. Ja tämä liittyy nyt heihin, jotka syystä tai toisesta ajautuvat elämässään siihen pisteeseen, etteivät pysty enää osoittamaan omalle lapselleen, kuinka tärkeä hän on – tapahtuipa mitä hyvänsä.

Jos lapsen tehtävä on huolehtia vanhemmastaan, mitä hänelle tapahtuu sitten, kun sitä ei enää tarvitsekaan tehdä? 

Sellaisesta lapsesta kasvaa huolestunut aikuinen, joka ei oikeastaan ole aikuinen ollenkaan. Syliä, huolenpitoa ja turvaa kaipaava lapsi, aikuisen kehossa. 

Kyseenalaistaa jatkuvasti sen, välittääkö kukaan hänestä todella, koska niin on aina ollut. On ollut vaikeaa päätellä, missä tilanteissa voisi vain olla oma itsensä, se lapsi. Ja niinä toisina hetkinä on täytynyt olla jotain muuta: pieni aikuinen. 

Yksinolon, ja samalla yksinäisyyden hetkinä elämältä katoaa pohja. Itse itselleen ei ole yhtikäs mitään. Ei sellaista aikaa ole koskaan ollut. Ettei olisikaan sitä jotain, jonka perusteella oikeuttaa oma olemassaolonsa. Mikä minä muka olen ilman sitä jotain?

Mitä hyötyä tai iloa minusta on yhtään kenellekään?

Ja se toive: älä hyvä ihminen anna lapsesi hetkeäkään epäillä, etteikö hän olisi jonkun arvoinen. Ihan vain vaikka olemalla. 

Muuten se lapsi tulee kyllä kysymään sitä itseltään ja kaikilta muilta koko loppuikänsä. 

Luulisi, että sen pystyy kyllä itselleen jossain vaiheessa todistamaan. Sen, että kaikessa on kyllä joku järki, ennen kaikkea minussa itsessäni. Vielä se päivä ei ole koittanut.

Lumi suli pois.

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *