Kehä

”Joskus sunnuntain hauraina hetkinä, ennen näyttöjä, kun katson vapaita ihmisiä terasseilla ja puistoissa, minusta tuntuu, etten saa valita elämässäni yhtään mitään. Että koko markkinatalous on vain peitenimi pakkotyölle ja minut on valettu betoniin keskellä kuumaa pihaa puhumaan, puhumaan ja puhumaan. Niin kauan, että puhe muuttuu rahaksi, toive taseeksi, unelma nimeksi paperiin.” (Kari Hotakainen 2002: Juoksuhaudantie, 290.)

 

Ennen humanistisia opintoja sen oma elämä oli sekaisin, mutta muu elämä hyvin. Se oli kasvanut perheessä, jota joku muu saattoi kutsua rikkaaksi tai kepulaiseksi, eikä se tajunnut yhtään, mistä siinä oikein oli kysymys. Se sai aina kaiken mitä se tarvitsi – ei, halusi – ja sen se osti kyselemättä.

Se ajatteli, että työllä tässä maailmassa hyvä elämä hankitaan, että kestääkseen kyydissä on vain paiskittava hommia. Inhoten se katsoi sillan kupeessa rotkottavia, haisevia pudokkaita ja ajatteli, että joillakin ei vain äly riitä. Sairautta, heikkoutta, evoluution kätten työtä, viikatteen alta selviävät vain valioyksilöt. Iloisena se heilutteli muovista ostoskassiaan ja kotona tuuppasi sen sisällön kaapin perälle, minne kumma kyllä vielä jotain mahtui, eikä ottanut sitä sieltä koskaan ulos.

Sitten kun sen oma elämä viimein alkoi näyttää helpommalta, sen koko identiteetti muuttui. Se tapahtui hiljalleen: se muisti vielä, miten oli ensin loukkaantunut suuresti uusien opiskelukavereiden puheista, jotka syyllistivät koko sen maailmankatsomusta itsekeskeiseksi ja sokeaksi. Se tuhahti, että oli kokenut elämässään jo aivan tarpeeksi kurjuutta, eikä halunnut enää sotkea itseään rahalla – siis sillä, että oli muka syntynyt kultalusikka suussa, eivätkä toiset nähneet koko elämänsä aikana vilaustakaan edes puuronöttösestä.

Vielä se toisti sitä samaa mantraa tarmokkaan työnteon ja saavutusten yhteydestä, mutta jäi salaa miettimään, miksi uusista kavereista niin moni tuntui kallistuvan vasemmalle. Ne kävivät joskus mielenosoituksissa, kirjoittivat lehtiin juttuja ja äänestivät. Miksi yliopistossa oli niin peevelin paljon aggressiivisia hippejä? Mitä ne siellä tekivät, eivätkö ne kuuluneet pientareelle liftaamaan? Se oli joutunut tekemisiin itselleen täysin uuden ihmislajin kanssa, ja tavallaan se oli siitä kiehtovaa.

Opiskeluvuosien yksinäiset hetket tekivät siitä hauraan. Se istui tuntikausia nojatuolissaan ja tuijotti seinää. Ikävöi kotia, jossa kaikki oli selvää ja yksinkertaista. Siellä kukaan ei kysynyt koskaan ”miksi?”, ei pyytänyt perusteluja tai inttänyt vakuuttavasti vastaan, kun se ilmaisi itseään. Nyt uusi maailma oli ajanut sen omaan asuntoonsa miettimään, kuka se oikein oli. Se halusi ottaa siitä selvää, sillä alkoi näyttää siltä, ettei sen omaksuma malli ollut ainoa vaihtoehto.

Pisimpinä päivinä siitä tuntui, että se tulee hulluksi. Se makasi matolla selällään ja itki, kierähti mahalleen ja kasteli kyynelillä maton. Se juoksi joka päivä tunnin lenkin ja kokeili, auttaisiko syömisen kontrollointi itsensä hallitsemiseen, mutta hoksasi aika nopeasti, että se oli vain arpien ratkontaa leipäveitsellä. Se yritti jalkautua ihmisten ilmoille, mutta huomasi nopeasti vain hortoilevansa kaupasta toiseen ja keräävänsä jokaisesta vähintään yhden muovikassin mukaansa, kaikissa sama sisältö: vähän halpaa kangasta ja paljon sakeaa ilmaa. Kotona se katseli ostoksiaan ja nyyhkytti.

Se päätti lopettaa sellaisten asioiden tekemisen, joista tulee vain paha olla. Oli uskallettava ryhtyä tekemään sitä, mikä tuntuu paremmalta.

Sen lukioaikainen kaveri oli muuttanut samaan kaupunkiin tekemään ei-mitään. Linja oli tyypille tuttu, sillä lukion jälkeen se oli yksinomaan kierrellyt maailmaa, tavannut ihmisiä, käyttänyt aistejaan. Tyypillinen tyhjäntoimittaja, yhteiskunnan riippakivi, olisivat kotona sanoneet. Se tunsi vetoa tuota ihmistä kohtaan, jonka eksyneisyyttä oli aiemmin säälinyt. Se jätti märän maton ja pelkonsa lattialle ja lähti kylään, kun se ihminen pyysi.

Ne joivat litratolkulla teetä sen ihmisen tyhjässä asunnossa ja täyttivät tilan puheella. Se alkoi nähdä asioita uudella tavalla ja oli siitä niin ihmeissään, että meni kotiinsa posket helottaen ja kaukaa tuodun teen lämpö sisuksissa hehkuen.

Ensi kertaa siitä tuntui, että toinen ihminen ymmärsi sen tuskaa. Se jopa antoi sille nimen: avarakatseisuus. Sen ihmisen mielestä sitä ei vaivannut mikään, päinvastoin. Sen mukaan se oli juuri heräämässä todellisuuteen.

Pikkuhiljaa se oivalsi, että kaikki sen ympärillä perustui rahan liikkeisiin. Se sai kuulla ruokaan pumpattavista lisäaineista, riistävistä vaatefirmoista ja aukoista yhteiskunnan tukirakenteissa. Se sai konkreettisia esimerkkejä aiemmin vain teoriassa omaksumistaan mainonnasta, diskursseista ja patriarkaalisuudesta. Se oli pöyristynyt ja innoissaan. Ja nolona.

Siitä tuntui, että se koki jotain, mikä sen olisi pitänyt nähdä jo vuosia sitten. Siitä tuli myöhäisherännäinen kapinallinen. Se oli kuin murrosikäinen aikuisen kehossa. Se ihmetteli, miksi se oli isältä kysynyt kaiken mahdollisen eläinten ja kasvien luonnosta, muttei koskaan ihmisluonnosta.

Sen ajatukset ja puheet muuttuivat. Se alkoi ottaa asioista selvää, nähdä yhteyksiä kaikkialla. Se äänesti, lopetti vaatekaupoissa kiertelyn kokonaan, tutustui taiteeseen ja tajusi sen usein kertovan jostain todellisesta. Se kiinnostui kokemuksista. Se katseli keskustan mainosvaloja, niiden keilassa kulkevaa muovikassikomppaniaa, ja pidätteli oksennusta. Se näki valhetta, petkutusta, kepulikonsteja. Se sanoi kaupassa pitkin hampain hein myyjälle, joka tervehtimällä yritti ostaa sen puolelleen. Se luki viimeisen päälle trenditietoisten nuorten naisten blogeja ja hakkasi päätään näppäimistöön, näytti molempia keskisormiaan tekstin lomassa viliseville urheiluvaatefirmojen logoille.

Mikä pahinta, se jopa näki aiemmin kadehtimansa vanhat ystävät eri silmin: ne eivät olleetkaan sitä parempia vaan sokeita, kyseenalaistamiseen kykenemättömiä. Ne vain toteuttivat juuri sen, mitä yhteiskunta niiltä odotti, ja se teki niistä toisten sokeiden silmissä hyviä. 

Ne tienasivat verorahat tähän surkeaan maahan, jossa ihmiset olivat liian pelokkaita tervehtimään toisiaan kadulla, kieltäytymään kokonaiset vuorokaudet hirttosilmukkaansa kiertävistä työpäivistä ja kysymään itseltään, millaista elämää haluaisivat elää. Ne täyttivät muovikassinsa ilmalla, jota kutsuivat onneksi tai arvokkuudeksi, ja antoivat siitä vastineeksi rahaa, joka kulkeutui satojen portaiden kautta jonnekin, missä määrättiin maailman lait. Ne katsoivat sillan kupeessa makaavaa ihmistä ja miettivät, että onneksi en ole tuossa jamassa, ja ostivat itselleen hyvän ihmisyyden.

Sama koski sen omaa perhettä. Se häpesi omaa taustaansa ja itseään.

Se ei enää osannut puhua niiden kanssa, koska ne puhuivat eri kieltä. Se tiesi, mistä niiden kanssa tulisi keskustella, ja ohjaili itseään niiden seurassa. 

Se oli löytänyt kapitalismin kirot.

Se ei halunnut olla osa sellaista kokonaisuutta.

Se halusi pois.

Sen muu elämä oli mennyt sekaisin.

Siitä tuntui, ettei se pystyisi elämään omaa elämäänsä lainkaan niin sairaassa arvomaailmassa, ja samalla se tiesi, että sen olisi aivan pakko, jos se sinne jäisi. Senkin oli elettävä, senkin oli tehtävä töitä. Se halusikin, mutta ei mitään sellaista, joka jollain lailla, jotain kautta osallistuisi siihen sokeuteen, mutta se löysi vain sellaisia työpaikkoja. Se epäili, voisiko se edes opettamalla pyrkiä toiseen suuntaan. Ei se voinut julistaa lapsille, että tavoittelemanne todellisuus perustuu valheeseen, ja se ajatteli, että ne olivat liian hauraita ymmärtääkseen sitä itse.

Ei sillä ollut tarjota parempaakaan vaihtoehtoa niille ihmisille, jotka niin vahvan näköisinä kuljettivat omakotitaloihinsa tavaroita, joita jakoivat töiden jälkeen myös lapsilleen, jotka nekin olivat oletusarvo.

Ajatteleminen sai aikaan sen, ettei se pystynyt tekemään paljon mitään. 

Se oli lohduton.

Sitten se ajatteli, että ehkä kirjoittaminen helpottaisi oloa. Se pelkäsi, lähes tiesi, että juuri ne ihmiset eivät kuitenkaan lukisi, ja vaikka lukisivat, eivät haluaisi ajatella. Se yritti silti.