Kepeät lounasjärjestelyt
On kerta toisensa jälkeen niin ihmeellistä huomata, kuinka tyystin sitä voikaan vapautua jostain aiemmin niin orjuuttavasta asiasta.
Eilen hypähdin huvikseni vaa’alla, pitkästä aikaa. Olen jo onnellisesti unohtanut sen jokapäiväisen, pakottavan tarpeen suoriutua kyseisestä rutiinista. Ei ajatuksia, kuten ”Mitä, jos se onkin noussut?”, ”Eilisen jälkeen kyllä taatusti..” tai yksinkertaisesti ”V*tun läski.” Ainoastaan puhdas, välinpitämätön mielenkiinto, ei mitään välttämättömyyksiä. Miten siitä kaikesta onkin voinut päästä niin tyystin irti. Ihanaa.
Samaan mielihyvän pehmeään kehräykseen päädyin äsken munakasta paistellessani. Miten mahtavaa onkaan tehdä itselleen ruokaa. Käyttää surutta öljyä, lihaa ja maitotuotteita. Kaikkia niitä kuumottavia mausteita. Rouskuttaa pähkinöitä ja siemeniä. Kuorruttaa juustolla. Huuhtoa alas piimällä. Miusta onkin kehkeytyny vallan mainio munakkaan tekijä. Munakas on voimaruokaani.
Mutta jotain syömishäiriö on kuitenkin jättänyt jälkeensä. Ei orjuuttavia, henkisen ruoskan asioita, vaan lähinnä huvittavia yksityiskohtia.
Istun alas täydellisen lautaseni kanssa. Se on kukkuroillaan kaikkea hyvää. Naistenlehti on aseteltu pöydälle täydellisesti, odottamaan minua, joka syön tänään yksin ja aion nauttia siitä. Otan jo haarukan käteeni, maistan ensimmäisen suullisen, ruoka on täydellistä. Täydellistä, kunhan ripottelen munakkaaseen vielä hieman suolaa. Kunnes..
Huomaan, että minua viluttaa hieman. Vain hieman, mutta kuitenkin sen verran riittävästi, että se alkaa ärsyttää. Täydellisyys rikkoutuu. Pakko nousta, ja hakea huppari päälle. Istun alas ja jatkan ruokailua.
Lehden sivut kääntyilevät enemmän tai vähemmän mekaanisesti. Jään lukemaan vain kiinnostavimmat asiat, sillä haluan edetä sivulta toiselle – pitkät kirjoitukset veisivät liikaa aikaa, niihin aion palata myöhemmin.
Yhtäkkiä huomaan, että ruuasta taitaa puuttua sittenkin vielä jotain. Taistelen epäluuloani vastaan, kunnes suuni huutaa haluavansa mustapippuria. Nousen, otan pippurin maustekaapista, istun alas ja ripottelen. Noniin, nyt pitäisi olla.
Rauha laskeutuu vihdoin. Kaikki on täydellistä. Nautin lounaastani – kunnes kaikki hajoaa koiran räksytykseen. Mitä h*lvettiä se nyt siellä haukkuu oikein, ketään ei edes liiku kotitiellä. Odotan kolmen haukun verran, ne samat kolme ehdin ottaa sinä aikana nipinnapin itsekin, kunnes nousen kiihkoisesti ylös, tuoli vain kolisee. Kantapää-astelen takaovelle, avaan sen ja huudan koiralle äkäisesti, että hiljaa. Rakki istuu aloilleen ja katsoo minua hölmistyneenä. Paiskaan oven kiinni ja rahnustan vihaisena takaisin tuoliini. Oppiipahan olemaan.
Vihdoinkin hiljaista. Vedän syvään henkeä ja huvitun omasta kiivastumisestani. Ajattelen Eckhart Tollen viisauksia. Se on vain ulkomaailma, sinä olet pääsi sisällä. Rauhoitu. Aistimuksesi eivät tee sinua. Meteli on ulkopuolella. Sinä olet siinä, siitäkin huolimatta. Noniin, olen valmis jatkamaan.
Vain muutaman haarukallisen jälkeen huomaan, että jokin on taas pielessä. Nenäni alkaa niiskuttaa. Pippuri sen tekee, aina iskee nuha kesken syömisen. En kestä valumisen tunnetta hetkeäkään, vaan lasken aterimet pöydälle, otan rullasta talouspaperia ja niistän kostealta tuntuvan hajuelimeni. Jätän paperin viereeni tuolille, eipähän tarvitse toista kertaa nousta. Siis sen takia.
Jos hyvin käy, saan syötyä näillä järjestelyillä ateriani loppuun. Jos ei, saatan joutua tekemään vielä joitakin kommervenkkejä viihtyvyyteni takaamiseksi. Lautaselta ehkä puuttuu raejuusto. Tuoli tuntuu liian kovalta ja selkänoja vaatii päälleen jotain pehmeää. Hiukset tulevat silmille ja on pakko hakea panta ja hiuslenkki (sen yleensä teen jo ennen kuin edes ryhdyn suunnittelemaan ruokailua). Silmälaseihin ilmestyy kuin ihmeen kaupalla tahra, joka on putsattava pois. Ruoka jäähtyy, ja se täytyy lämmittää uudelleen. Sisko kuuntelee musiikkia liian lujaa, ja on vaadittava laittamaan väliovia kiinni. Roska-auto kaartaa pihaan ja on odotettava, että se häipyy siitä metelöimästä, jona aikana ruoka jäähtyy taas.
Tällaisia hupsuja pakkomielteitä kehittelen itselleni vain ollessani yksin. Ja todellakin, ne pelkästään huvittavat minua, kunhan muistutan itselleni, että keksin ne kaikki ihan itse ja tulisin varsin hyvin toimeen ilmankin. Muiden seurassa pärjään nimittäin ihan hyvin ilman moisia järjestelyjä, sillä niihin ei kerta kaikkiaan ole varaa. Mitä nyt joskus lounasravintolassa on aivan pakko asetella pöytäliina kauniimmin tai todeta, että kylläpä täällä taas on kova meteli. En sentään kilju vieraille ihmisille, että olkaa nyt jumankauta hiljempaa, että täällä saa syödä rauhassa. Monesti tekisi kyllä mieli tehdä niin.
Ja silloin kaverit nauravat minulle hyväntahtoisesti. ”Jaa, eikö ollut hyvin se pöytäliina?” Se saa miutkin nauramaan. Ei ollut ei. Tiedättehän minut. Nyt on paljon parempi, eikö?
Mutta pääasia, että syön munakkaani. Vaikka maksimaalisen nautinnon takaamiseksi näenkin joskus hupaisan paljon vaivaa.