Kerta kieLon päälle: ALE 2/2, kauppa

Kaupunki oli ammuttu täyteen alennustuotteiden metsästäjiä. Sille oli syynsä: 19,95. Käytännössä 20 euroa, ja silti niin moni ajatteli, että lähempänä kymmentä. Vanha kikka upposi ostajiin sesonki toisensa jälkeen, ja sain lyödä saman hinnan lähes kaikkeen naisten pikkuruisten pitsialuspöksyjen ja nimekkäämmiltä suunnittelijoilta tilattujen, turkissomisteisten design-villakangastakkien väliltä. Mulle oli käytännössä ihan sama, mutta ainakaan en valehdellu itelleni: se oli tasan viis senttiä alle sinisen setelin. Hievautin itseni irti mainostaulun edestä kuin sijoihinsa tympäätyneen lumiukon. Vuoron alkuun oli kolme ja puoli minuuttia.

”Pietari kopeille.” Vuoropäälliköllä oli suu täynnä taatelikakkua. Miten se jaksoikin vielä ahtaa sisäänsä joulua? Se puhui aina syödessään: ruskea lieju roiskui mussutuksen voimasta suoraan kevään katalogille, alusvaatemallin hohtavan vaaleille lanteille. ”Kato ettei sinne kerry rekillistä palautettavia. Viet heti takasin paikoilleen ku oot vapaa. Me myydään tänään löysät pois.” Musta tuntui, että ”löysien” kohdalla se kuvaston tyttö kattoi mua jotenkin anovasti. Kiinnitin nimikyltin rinnukseen ja laahustin haluttomana portaat ylös myymälän puolelle.

Periaatteessa periaatteisiin kuului, että jokainen vuorossa oleva hoiteli ensisijaisesti oman tonttinsa ja ”tarpeen tullen osallistui yleisen myymäläjärjestyksen ylläpitoon”. Mun tapauksessani se tarkoitti, että mun olis pitänyt mennessäni oikoa ne rekeissä roikkuvien farkkujen rullautuneet lahkeet ja nostaa lattialle valahtanut body takaisin pinkan päälle, eikä ainakaan olla olevinaan kuulematta sen vanhemman naisen kysymystä pastellivillapaitojen kokotarjonnasta. En tehnyt mitään.

Suorin laput silmillä sovituskopeille, koska mua ei kiinnostanut mitä joku Hinnis Möyris tänään ajattelis mun motivaatiokertoimestani. Kaikki muut oli lomilla. Ajattelin uutta pelikonsoliani olohuoneen pörrömatolla ja puolittain tuhottua punaviinipulloa jääkaapissa – juustotarjottimen vieressä. Pikaisen mielikuvan soin myös lämpimiin Vallilan puuvillasatiinilakanoihini kääriytyneelle seireenille, joka herätyskellon soidessa oli leikkisästi yrittänyt kuristaa mut ketun värisillä hiuksillaan. Mulla todellakin olis ollu kotonakin tiettyjä joulun jälkeisiä askareita hoideltavana.

Mua rankaistiin pääkoppani touhuista heti sovituskopeilla. Jouduin sosiaalialan hommiin, kun seitsemälle arviolta saman perheen tyttärelle ei tahtonut mennä päätteelle asti, että he eivät tosiaankaan mahtuneet kahteen koppiin edellissesongin vaatteineen. ”Noku eihä myö oltu tämmöttii nähtykää!” joukkion esikoinen ulisi, kun ojensin hänelle sovitettavien tuotteiden määrän ilmoittavan muoviläpyskän ja ohjasin hänet selästä avittaen verhon taa. Punapääni virnuili minulle lakanoistani ja heristi lehtorimaisesti etusormeaan, kun ohjeistukseni päätteeksi haaveilin kevyesti potkaisevani junttia sen seitsemän limpun persauksille. Ajattele pankkitiliä, hoin itselleni, ajattele tiliä. Hyvä asiakaspalvelija hymyilee, vaikka toisinaan kaavaileekin tietämättömien asiakkaidensa pahoinpitelemistä.

Heti edellisen tilanteen päätyttyä tajusin, että tänään todella saisin tuntea itseni useammin sikopaimeneksi kuin vaatekaupan myyjäksi. Jonon seuraavalla mimmillä oli sylissään kokonainen vuori kimmeltäviä rytkyjä – hädin tuskin näin koko tirppaa sen unelmakasan takaa. Tyttö selvästi tiesi syntinsä ja yritti tupakan värjäämällä hymyllä luikerrella ulos tilanteesta, jossa jokaista asiakasta koskivat samat säännöt. Paitsi sitä jenkkisänkyni vallannutta mallityttöä, mutta hän lukeutuikin kategoriaan ”entiset asiakkaat”.

Olin opetellut nuotin ulkoa, jotta jokapäiväisen lauluni laulaminen kävisi kivuttomammin: ”Maksimissaan seitsemän tuotetta kerralla. Sori.” Kun karhusin lapselta neljän vaatteen lisäksi vielä kaksi koruosaston tuotetta, sain häneltä osakseni niin pahan silmän, että jouduin peittämään räkänaurukohtauksen irvokkaalla hymyllä. Närkästyneenä koppiin livahtanut neiti oli niin laiha, että olisin ilomielin syöttänyt hänelle ne henksun kahvihuoneen joulujämät.

Olosuhteet huomioiden oli siis täysin oikeutettua, että en varsinaisesti viihtynyt koppivuorossani. Virsi nimeltään ”Pietari kassalle” oli monessakin mielessä suloisempi alku työpäivälle. Sen seurauksena vältyin monilta typeriltä kysymyksiltä, kuten ”Onko teillä tästä ässää jäljellä?” (No EI OLE missään piilohyllyssä enempää näitä, kun tavallisesti meillä myytävät tuotteet asetetaan näytille, jotta asiakkaat vois niitä ostaa!) tai ”Ootko sä töissä täällä?” (No enpä vissiin, muuten vaan näitä koinsyömiä rättejä tässä myllään ja mulla on kotona helvetin kuuma tyttöystävä, että se miestenosasto on tuolla päin, olkaa hyvä!) Kassalla pääsin helpolla, koska mun ei tarvinnut kommunikoida mitään ylimääräistä: tehtäväni oli nuolaista kerran ostajan pankkikorttia ja sillä hyvä, Hinnis Möyris olisi tyytyväinen.

Armoitetun tauon koittaessa keuhkoni olivat jo niin turvoksissa kaikesta siitä tekstiilipölystä, että päätin katkaista kuuden päivän savuttomuuteni pitkän tupakan merkeissä. Vastoin kaikkia kultaisia myymäläsääntöjä kiersin takaovesta kaupan etupihalle, asettelin nahkarukkaseni sormet levälleen jäisille portaille ja istuin siihen. Syvä huokaus purkautui höyrynä pakkaseen. Sytytin rasian ensimmäisen sätkän, joka oli suloinen kuin vastasyntynyt, ja aloin tuijottaa kadulla ravaavia ihmisiä.

Kaikilla näkyi olevan kassikaupalla täytettyjä tarpeita ja iso, vaativa kiire. Mulla oli kaikki mitä tarvitsin, kunhan saisin palkkani, ja nuo suu vaahdossa juoksevat elukat takaisivat sen minulle – myytiinpä oheistuotteina kauden mukaan sitten lippalakkeja tai kaulahuiveja. Käänsin katseeni myynti-ikkunan suuntaan. Mallinukella oli yllään musta haalari. Mun mielestä mimmit näytti niissä isoilta vauvoilta. Mutta olihan se halpa, 19,95. Kokonaista viis senttiä vaille koko setelin.

Sillä samalla rahalla ostaisin kaksi pulloa punaviiniä. Tai ehkä käyttäisin osan suklaaseen, jotta lakanani pysyisivät jatkossakin lämpiminä koko työpäiväni ajan. Hautasin hymyni kaulaliinaan, sillä kukaan muukaan ei näyttänyt tyytyväiseltä. Iltapäivää kohden moni omistaisi jo paljon enemmän.

Salaa olin kaikkia muita viisaampi.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *