Kesä, kärpäset – ja v*tunmoinen kuristus

Ensimmäisiä helteitä. Kesäahdistus tekee tuloaan. Jaa mikä? Mikä kuristaa silloin, kun suomalaiset ovat onnellisimmillaan, aurinkoa ja lämpöä riittää ja useimmat vieläpä löhöävät rannoilla tötterö suussa, eikä iltapäivistä toimistoissa ole tietoakaan?

No juurikin se.

Hain tänä kesänä töitä enemmän kuin koskaan aiemmin. Olin päättänyt, että jään Jyväskylään kesäksi – hinnalla millä hyvänsä. Kolusin työpaikkailmoituksia ja laittelin hakemuksia, soittelin, kävin paikan päällä, pääsin jopa yhteen haastatteluun. Ja olin varma, että nappaan sen työn, koska en ole koskaan joutunut pettymään näissä asioissa. Vaan nyt kävi toisin. Töitä ei herunut.

Jouduin siis puolipakon edessä kotiseudulleni edelliskesältä tuttuun hommaan. Pidän siitä kyllä, kovastikin, mutta nyt miulla oli suuret motiivit jäädä ihan oikeaan kaupunkiin kesätöihin. Miksi? No koska siellä voi tapahtua jotain uuttakin.

Olen siis jälleen elämäni isoimman rutun sisällä, tässäkin asiassa. Sosiaalinen elämä. Ympäripyöreästi ilmaistuna. Tarkennettuna rakkaus.

Ajatus helteisistä päivistä yksin omakotitalossamme pienellä paikkakunnalla saa kurkun tuntumaan liian pieneltä hapen mennä. Ystävät ovat muualla. En osaa lähteä yksin festareille. Elämä tapahtuu ulkona ja mie mätänen koko kesän kotona. Kukaan ei tule hakemaan miua kanssaan ulos. Käyn kuntosalilla, syön ja nukun. Ja teen siitä itselleni ohjelmaa.

Rutiineja on oltava. En osaa vain maata paikoillani. Ja miksei niitä töitä voi olla silloin, kun niitä oikeasti haluaisi tehdä? Jyväskylän tilanne on opiskelijan kannalta ihan hanurista. Vaikka olisi ammatti. Varhaiskasvatus pyörii kesäisin ilman sijaisiakin.

Kunpa uskaltaisin lähteä yksin vaikka matkalle. Pakata repun ja mennä vain. Mutta kun en ole yhtään sellainen.

Kohta istun pakettiautossa matkalla kotiin. Kaikkine romppeineni. Kontissa kolisemassa pyörä, josta on takakumi puhki. Seikkailua kerrakseen.

Kuinka lievittää kesäahdistusta ja tunnetta siitä, että elämä valuu sormien lomitse kuin tyhjän rannan hiekka? Miten voi lopettaa valittamisen ja tehdä jotain villiä? Miten päästä villiyden kaipuusta ja elää hetkessä ihan aidosti, haikailematta jotain suurta ja ihmeellistä?