Kosketustartunta

Olen sairastunut markkinatalouteen.

En enää voi kulkea kaupungilla. En voi katsoa silmiin ihmistä, joka kantaa muovikassissa onneaan. En voi tervehtiä myyjää, jonka tekopirteän tervehdyksen takana lymyää ansa kuluttajaa varten. En voi keskustella kenenkään kanssa, jos hänen silmäkulmassaan ei välähdä ymmärrys kun käytän sanoja systeemi, oletus tai merkityksettömyys.

En voi katsoa itseäni peiliin tuntematta inhoa siitä, että minun on joko oltava tässä mukana tai sitten ei. 

Miten parantaa itsensä sairaudesta, jonka diagnosoiminen ei hyödytä yhtäkään lääkefirmaa – jolle ei sen takia ole sairausluokitusta?

Onko se edes sairautta, jos minusta tuntuu, ettei vika alkuunkaan ole minussa, mutta silti olen se, joka siitä kärsii?

Ja viimeinkin: onko sairautta sellainen, jonka ilomielin tahallani tartuttaisin jopa läheisiini? 

Ehkä se ei tapahdu pisaroiden välityksellä, sillä itkenyt olen jo riittämiin.  

Ehkä koskettaminen on parempi vaihtoehto, mutta sitä ennen on voitettava inho ja vapautettava itsensä eristyksestä, jossa haudon salaisuuttani kuin ruttoa.

Ei oreilleni ole tautiluokitusta. En minä ole sairas. Maailma on.