Kuinka sielut paketoidaan?

Tapasin eilen toistamiseen erään henkilön.

Tunnistin hänet siitä pakaroihin asti yltävästä vehnän värisestä rastoituksesta. Sivuprofiilin vilpittömästä, tuomitsemattomasta hymystä poskipäillä. Silmäkulmien hyväntahtoisesta ilkikurisuudesta. Ryhdistä, joka kantaa alaselän notkelmassa leikkisyyttä ja uteliaisuutta. 

Ja siitä, että hän oli sen ravintolan ainoa puolitoistametrinen mies.

Ja siksi, että sielunkumppaniaan ei unohda.

Hän pyysi saada laittaa minulle ruokaa. Minä kysyin, olisivatko ne treffit. Mitä luulisin  – onhan hän aivan liian lyhyt mies ja minä söpö ja kiinnostava (speed processing: analysoidaan hyväksikäytön riskit; tulos: kohde aloittaa kommentilla fyysisestä olemuksesta ja lisää toisen elementin; jatkotoimenpiteet: harkitse kohteen vilpittömyys lisäanalyysilla) nainen?

Minä vastasin ei, haluan olla yksin, älä ota sitä henkilökohtaisesti: se ei johdu sinusta.

Ei johdukaan, ajattelin ja oikaisin selkärankani mutkan suoraksi hänen vierellään. Ei suoraselkäisyyttä, mutta silti liki 170 senttiä.

Missä menee minun pinnallisuuteni raja?