Kun romantiikkamaha tuli täyteen, ja vähän yli

Olen jo pari päivää sättiny itteäni siitä, että päiväkirjan kirjottaminen on taas jäänyt. Ja nyt sain ne lausumistaan odottaneet asiat yhdistettyä tähän kirjoittamisen saamattomuuteen. Olen ollu liian kiireinen istuakseni alas. Ja miksi?

Ei ole pitkäkään aika siitä, kun  kaipasin helkkaristi elämääni ”jotain sutinaa”. Kesällä se sitten oikeastaan alkoi. Se sutina. Ja tiedättekö, nyt alkaa riittää.

Elämääni on viime aikoina tupsahdellut paljon uusia tuttavuuksia. Ei nyt ehkä ihan yksi per viikko -tahtia, mutta tiuhahkosti kuitenkin. Yksi syy tähän on nettideittiprofiili, jonka antiin en ole kyllä suhtautunu vakavuudella vähään aikaan. (Ja kyllä, se profiili täytyisi poistaa, selitän kohta, miksi). Mutta kyllä niitä naamoja on ihan tuolta oikeasta ei-virtuaalisestakin ympäristöstä tullut. (Sitä taas on vaikeampi välttää, ellei ala näyttää jatkuvasti norsunv*tulta. Siis kun puhutaan innostus-ulospäinsuuntautuneisuusakselista. Muutenhan norsunv*tulta näyttäminen kyllä onnistuu.)

Noh. Enemmän tai vähemmänhän sitä aina suhtautuu niihin uusiin miestuttaviin toiveikkaana. Sitä katselee sillä silmällä, että oisko tuosta nyt isäksi lapsilleni. Se on alitajuista. Evoluutio. Ei voi syyttää minua.

Lopulta on käyny kuitenkin niin, näiden kaikkien ihmisten kohdalla, että totean heidän olevan huipputyyppejä. Aivan loistavaa seuraa, hauskat jutut, maailmankatsomus kohdallaan. Terve arvomaailma, arvostavat omaani. Sellaiset elämäntavat, että elävät yli 60-vuotiaiksi – no paria poikkeusta lukuunottamatta ainakin. Blablabla. Voisi kuvitella, jos näissä asioissa tehtäisiin pluslistoja. Voisi kuvitella, niin.

Huomaan, että haluan kyseisestä ihmisestä itselleni kaverin, koska viihdymme toistemme kanssa. Ja koska en tunne mitään suurempaa.

Oikeastaan mikään ei ole tuntunu viime aikoina miltään tällä saralla. Ehkä se johtuu siitä, että ihmisiä vain vilisee niin paljon. Sitä turtuu. Kaikkeen. Tai siis ei kaikkeen – olenhan kuitenki menny näiden ihmisten kanssa yhteisessä ajanvietossa tasan niin pitkälle, kuin mitä kaveruus miun mittakaavalla sallii. Muuta en kaipaa, enkä koe tarpeelliseksi, enkä eettisesti oikeaksi. Niin pitkään, kun ollaan kavereita.

Ja nyt siihen osaan tarinassa, jonka lausuminen tuntuu jotenkin ällöttävältä. Ne ihmiset, niistä jokainen, on ihastunu miuhun. Enkä enää jaksa selittää kenellekään, että haluan sinusta ystävän, en yhtään enempää.

Olen tullu siihen johtopäätökseen, että todellisuudessa kaipaan yksinoloa. Itsenäisyyttä. Nyt kun olen niin vahva, että jaksan kannatella itseni. Ja olen ylpeä siitä. Näköjään ihan konkreettinen itsekseen eläminen liittyy siihen voimaantumiseen. Ehkä olen tähän asti myös alitajusesti kaivannu huomiota miehiltä. Nyt alkaa näyttää siltä, että ne ajat on ohi. Mie en enää jaksa tätä rumbaa.

Lienee siis aika alkaa keskittyä ystäviin. Opintoihin. Omiin harrastuksiin. Ja lopettaa deittailu. Sitähän tää kai on ollu.. Sitä sutinaa. Sisällä vaan ei ole sutissu tippaakaan. Mennyt viikonloppu saattoi olla viimenen naula tähän arkkuun. Se tunne, kun hyvästellessäsi toista tiedät, että hän odottaa siulta jotain. Etkä voi kun tehdä elekielelläsi hyvin selväksi, että halaus riittää. Ja että ”Ollaan yhteyksissä” ei juurikaan sisällä suuria tunnelatauksia. Miksi en sano suoraan, että oli kiva tavata, näkemiin? Koska nää jullit ei kuitenkaan tee selväksi, mitä tuntevat. En koe velvollisuudekseni alkaa analysoimaan heidän tunteitaan heille itselleen. Näen sen, mutta jos ihmisellä itsellään ei ole pokkaa puhua siitä, tai tarvetta, niin antaapa olla. Sillon mie oon lähtökohtasesti vastuuton. Mielestäni. Onko se julmaa? Onko se väärin?

Ja suoraan sanottuna miua pelottaa, että kusi nousee päähän. En tykkää siitä ajatuksesta. Nyt on imettävä sitä takasin ja vähän äkkiä.

Sellaisia syksyisiä kuulumisia. Yllättävää, etten haaveile kynttilöistä, takkatulista ja ulkona puhuroivan myrskyn kuuntelemisesta lampaantaljalla maaten. Mie taidan haluta pestä omat pyykkini, kuunnella omaa radiokanavaani ja syödä omasta kupistani, omalla lusikalla.

Tässä on vaan yks pelottava puoli: ”Se tulee sitten, kun vähiten odotat.”

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *