Kuola

Miulla on jo vuosia ollut ongelma. Se on sikäli samaa pohjaa viime yön painiskelujen (joita ehkä mietiskelen taas joku toinen päivä) kanssa, että molempien voimakkaiden tunteiden pohjalla vaikuttaa sama perustunne: pelko. Mie pelkään kuolemaa.

On ihan hullua ja epäreilua, että vaikka on kokenu läheisen ihmisen kuoleman, sitä on alkanu pelkäämään omaa katoamistaan. Miksi sanoin hullua – toisaaltahan se on ihan ymmärrettävää. Olen turtunut siihen suruun, jota rakkaan lähteminen aiheuttaa. Tiedän, että se tapahtuu ja on väistämätöntä, jokainen ihminen kokee sen joskus.

On ehkä toki myös niitä onnekkaita, jotka lähtevät itse ihan ensimmäisenä – sikäli mikäli ei ajatella menetyksen aiheuttamaa tunnetta siitä, että todella rakastaa jotakuta, ja nähdä sitä etuna – mutta todella harvassa ne kyllä on. En siis jostain syystä ole alkanu pelkäämään läheisen kuolemaa, vaikka aika pian isin lähdön jälkeen katoinki äitin perään aika tarkkan, ja olin ehkä vähän ylisuojelevainen. No, sen sijaan olen tajunnut, että kuolema todella kohtaa joka ikisen ihmisen. Siis myös minut. Sitä en ole sulattanut.

Aloin tuossa lukemaan Riikka Pulkkisen Raja -romaania, ystävän suosittelemana. Heti tarinan alkupuolella tutustuin lukioikäiseen Mariin, joka leikittelee ajatuksella omasta kuolemastaan. Mari seisoo peilin edessä ja tarkastelee kehoaan, näkee sen oman olemassaolonsa ruumiillistumana, kirjaimellisesti. Kunnes herättää itsensä tuosta typerryttävän ihanasta haaveellisuudesta – minä ja minun kehoni, juuri tässä – ja sysää tilalle uuden ajatuksen: tämä kaikki katoaa vielä. Ja se voi tapahtua aivan koska vain.

Marin leikki sai vanhan pelon nostamaan päätään. Se on jo vanha juttu, se alkoi oikeastan heti isin kuoltua. Löysin itseni iltaisin omasta sängystäni, sukeltamasta yhä syvemmälle oman kuolemani ajattelemisessa. Se tapahtui niin, että ajattelin aluksi, ”Hyvä Jumala, miekin kuolen vielä joskus.” Hymähdin ajatukselle, joopajoo, aika kamalaa. Sitten se lähti pikkuhiljaa vyörymään päälle. Ei vittu, se tapahtuu ihan oikeasti. Ihan oikeasti. Nämäkin ajatukset tulee katoamaan. Tämä pää, joka näitä ajattelee. En voi sille mitään. Tämäkin on ihan turhaa. Joutavaa kaikki. Kuolen. Kuolen, kuolen kuolen.

Ja sitten yhtäkkiä läiskin itseäni poskille sängyssä istuen ja lähes hyperventiloiden. Sitten tuli itku. Ja piti lähteä kävelemään ympäri taloa, jotta ne ajatukset ois menny pois.

Piti soittaa äitille. Että luin ja sitten tuli itku. Äiti sanoi, että turha sitä on miettiä. No onhan se turhaa, niinpä. Ei se paljoa auta. Sehän siinä se ongelma on.

Puhuttiin siitä, miten paljon helpompaa olis olla uskossa. Että kannattaskohan sitä ruveta. Mutta kun ei sitäkään voi tilata postimyyntiluettelosta tai kaivella ale-laareista.

Miten paljon pahaa täytyy nähdä alkaakseen uskoa? Ja voiko nähdä liikaa? Vai toimiiko joku opittu kyynisyys puskurina uskoa vastaan, heittipä elämä myöhemmin kasvoille mitä hyvänsä?

Mutta nyt on vaihdettava purjeet mustista valkoisiksi ja ryhdyttävä etsimään seilorikamppeita. Meillä on tänään risteilyhenkiset pippalot kavereiden kanssa. Onneksi sain noiden pohdintojeni päätteeksi nukuttua edes vähän. Kun ei viime yönäkään ihan kauheasti tullut unta..

Päivän dilemma: kuolemasta kuolaan. Miksi ihminen kuolaa päiväunilla, mutta ei yöunilla?

Hilpeää lauantaita.