Kuulen poran, siis olen

Miulle kerrottiin jo ennen vuokrasopimuksen raapaisemista, että talossa tulee sitten alkamaan putkiremontti ”seuraavan vuoden puolella”. Joojoojoo, hyvä että tulee kuntoon, tehdään nyt ne paperit ja sillä sipuli. Uskoin, että joku putkiremontti miua paljoo haittele. Ihan sama. Tuleepahan kunnon putket. Ja silleen.

Se alkoi jo noin kuukausi sitten. Olin vähän yllättynyt, että näinkö äkkiä sitten. Toisaalta asukkaille suunnatussa infolappusessa (voitte uskoa, että kyttäsin siitä kirjotusvirheitä) luki, että oma asuntoni kuuluu ”vaiheen 4 huoneistoihin”, joten remontti etenee miulle luvatun aikataulun mukaisesti. Toisin sanoen joudun evakkoon/muuttamaan mäkeen vasta heinäkuun viimeisinä päiviä. Elokuun ensimmäisenä ne nimittäin tulee. Tänne. Poraamaan.

Ei se alkuun tuntunukaan missään. Ne alotteli joskus kaheksan maissa, ja usein olin juuri ehtiny heräillä. Ihan rauhassa, omia aikojani, ilman herätyskelloa tai poraa tai muitakaan häiriköitä. Olihan se jyystäminen vähän rasittavaa, kun piti vääntää stereoita kovemmalle, mutta pärjäilin kuitenkin. Porraskäytävään alko kertyä pölyn lisäksi niitä nuoria poramiehiä, jotka porailivat siellä. Kivasti vähän jyrskyttivät betonilattiaa pikku porillansa niin. Ja takapihalla oli ne jätemiehet, jotka kivasti siihen jäteautoon jätteitä lastasivat. Vähän siinä rakennusromua kanniskelivat ja flirttailivatkin, kun pyörän kanssa ohi änkesin siitä. Hyvin mahduttiin sinne takapihalle jätepoikien kanssa kivasti. Moikkailtiinkin hyväntahtoisesti ja hymyäkin vähän siinä heitettiin toisillemme, oikein kiva.

Mutta. Nyt melkein jo keittää. Tänä aamuna silmät aukes 07:17. JYRRRRRRRRRR. Ei siinä mitään, että pitää herätä, se ei todella haittaa miua. Herään muutenkin aikaisin. Mutta. Se. Ääni.

Syytän nyt evoluutiota. Ihminen ei tykkää kovin kovasta metelistä. Kova meteli on merkki vaarasta. Se antaa aivoille signaalin, että nyt haneen ja vähän äkkiä. Juokse. Pakene. Se on tulivuoren purkautumisesta, ukkosesta, karhun tai hitto leijonan karjahtelusta, lapsen itkemisestä, pyssyn paukahtelusta tai tämmösistä vaaratilanteista kertovaa ääntä, joka pakottaa toimimaan, mielellään vähän äkkiä, alias heti. Kovat äänet suojelee ihmistä, koska ne ei jätä rauhaan, ennenku ihminen tekee sen ratkaisevan liikkeen joko vaientaakseen metelin tai paetakseen sen aiheuttajaa.

No. Nythän sitten kun kuulen tämän kovan äänen, olen ensin aika tyyni. Mutta sitten, kun joudun taistelemaan sitä evoluution aiheuttamaan muutoshaluani vastaan, miusta tulee aggressiivinen. Ja sitten kun tajuan, että viha ei auta, miusta tulee pakokauhuinen.

Käyttäytymisessäni tämä näkyy niin, että avaan television ja laitan kahvin tippumaan. Ei siinä vielä mitään, että kahvinkeittimen rauhoittava ruplatus jää porausäänten alle, mutta kun se peevelin mekkala hautaa jopa Lauri Karhuvaaran jutustelun! Sitä en niele! Väännän televisiota kovemmalle ja mietin, että perkele, sori naapurit, nyt on hätätilanne. Ehkä ette kuule miun televisiota kuitenkaan, koska tuo murina varmaan kuuluu teillekin. Niin että sori.

Late saa äänensä kuuluviin tasan niin pitkäksi aikaa, kunnes terä taas uppoaa sementtiin. MOAAARRR. Pistän taas vähän lisää volaa. Nyt telkkari on jo niin kovalla, että sen ääni alkaa vituttaa, ja pora säestää taustalla voitonriemuisesti. Noniin, nyt riittää. Eihän tässä voi ees kahviaan rauhassa nauttia.

Nousen tuolistani ja alan kävellä hermostuneesti pientä ympyrää. Pientä, koska asunnossani ei mahdu kovin isoa kävelemään. Mietin vaihtoehtoja. Voisin vielä yrittää sopukeinoja. Voisin keittää tosi vahvat kahvit ja mennä pyjamaisillani keikistelemään porapojille, että tässä teille kahvia, kiitos kun remontoitte meikäläisen talon. Pullaa ei nyt ole, mutta tulkaa ihmeessä pill.. Pillimehuille sitten helteillä, niin. Kiitos juu hei.

Toisaalta voisin ottaa käyttöön järeämmät aseet ja yksinkertaisesti tehdä pahaa jokaiselle, joka vielä uskaltaa tarttua poraan, kun mie katon Huomenta Suomea. Onhan miulla täällä kättä pidempää vaikka millä mitalla, ainakin sateenvarjo ja hiusharja ja sauvasekoitin (siinä niille poran korviketta!) ja kaulin ja Kivi-tuikkuja, joilla vois heittää.. Paitsi kaulinta ei kyllä ole, pitäs hankkia.. Mutta ei se ehkä kannata. Vuokravastikkeet vois nousta, jos remppamiehiä alkais salamyhkäisesti tipahdella hissikuilusta alas..

 

Sitten iskee se pakokauhun vaihe. Eiiiiih en voi tehdä tälle mitään apuaaa en kestä enää piä halakiaa korvat tippuu viemäriin. Pois. Poispoispois pakko päästä pois. Soitan hätäpäissäni kaikki lähitienoon ystävät läpi ja pyydän päästä kylään. Lähe ees lenkille. Ai ei kaheksalta aamulla, miksei muka? Roikun verhoissa ja puren omia ranteitani. Kunnes luovutan. Pakeneminen ei auta.

Istun alas ja ryystän kahviani ja hengitän syvään ja ajattelen Eckhart Tollea. Olemisen voima. Hennngggitä. Nooooin, hyvä tyttö. Se on vain ääntä. Ja sinä olet siinä, ihan siitä äänestä huolimatta. Mieti, kuulet sen, miten hienoa. Olet elossa. Tunnet vieläpä tunteitakin noista kuulohavainnoistasi johtuen. Olet ihminen. Olet vain ihminen. Lauri Karhuvaarakin on ihminen. Hienosti.

Niin. Huomenna katkaistaan vedentulo. ”KLO 8-15 VAIHDEIDEN 3 JA 4 HUONEISTOISSA VESI JA VIEMÄRIKATKO.” Ihmisiä ovat remonttimiehetkin. Jopa talotekniikan johtoportaassa ihmisiä ovat. VESI JA VIEMÄRIKATKO tarkoittaa sitä, että pitää muistaa ottaa vettä pulloon kahvia ja suihkua ajatellen. Tai jos en löydä riittävän isoa pulloa, saatan joutua naapuriin suihkuun. Sikäli mikäli tietysti haluan suihkuun juuri tuolla aikavälillä, kun vesi on poikki.

Viemäriin ei muuten saa myöskään laskea ”MITÄÄN”. Tuo MITÄÄN viitannee myös kaikkeen siihen, mitä vessanpöntöstä normaalisti huuhdotaan alas. Kiva.

Lähden ostamaan kahvimaitoa. Olettaen, että tää remppa joskus loppuu, ja voin taas nauttia kahvistani. Ja Lauri Karhuvaarasta.