Kynttelikkö

Vastakkaisen talon ikkunassa palaa kynttelikkö. On jo tammikuun loppu, mutta ne saavat sen anteeksi. Kukaan muu ei huomaa liian pitkää polttokautta: tärkeintä on omistaa kapine ja laittaa se esille marras-joulukuun vaihteessa, pimeinä vuosina aiemminkin, ennestään lokakuussa. Viimeistään kuitenkin silloin, kun naapurikin on omansa sytyttänyt, mieluiten kuitenkin ennen sitä.

Minä nojaan kyynerpäihini ja tuijotan liekkejä. Niitä on seitsemän, kolmiomaisessa muodostelmassa. Stabiileja, miksi nyt mikään luonnollinen ilmavirta vaikuttaisi sähkökynttilän palamiseen – ei todellakaan. Valkoista valoa, joka ei sammuisi lasten puhaltelusta eikä niiden dementoituneen mummon. 

Ehkä tuossa asunnossa asuu seitsemän henkeä. Isohan se suomalaiseksi ydinperheeksi olisi, mutta täysin mahdollinen: isä, äiti ja viisi lasta, synnytetty sopivan tiiviissä ikähaarukassa, tietenkin, jotta voisivat leikkiä toistensa kanssa. Kirkasotsaisia ja vakaita, kuten kynttilät. Kaikki selkeää, lokakuusta tammikuulle, juhlapyhä kerrallaan, kyselemättä. Jos joku uuvahtaisi, toinen hieroisi sen taas käyntiin.

Joku tulee keittiöön ja avaa jääkaapin oven. Teini-ikäinen syö yölläkin. Se tietää, että kouluun olisi huomennakin mentävä, ja jotta siellä jotain tarttuisi kupoliin, on tankattava. Sen äiti on opettanut sen sille, koska sen äiti opetti sen sille. Isä hoputtaisi sitä aamulla syömään reippaammin ja vahtisi, että se laittaa pipon päähän. Neljä muuta nukkuisivat nytkin varmaa untaan, kaksi pienintä isän ja äidin huoneessa. 

Ja jokaisella oma kynttilä, joka palaisi turvallisesti läpi yönkin, tuottaen sähkömittariin keskivertoelämästä kertovia lukemia.

Mutta olivatko ne varautuneet sähkökatkoihin? Kai niidenkin elämässä oli jotain, joka tulisi yllättäin ja hiljentäisi kaiken ennalta asetetun ja niin varmaksi luullun? 

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *