Lapset

Naistenlehdessä tulevaa isoäitiyttään odottava kertoo haaveilevansa satuhetkistä lapsenlapsensa kanssa. Haaveilla lapsenlapsista. Sylikkäin huvimajassa, kirjaan uppoutuen. Huomio kuitenkin jossain aivan muualla kuin sadussa: pienessä ihmisessä, joka on niin rakas. Jonka kasvoissa on jotain kovin tuttua ja silti niin vierasta – se kasvaisi vielä ihan omanlaisekseen.

Aloin miettiä suhdettani lapsiin.

Lastentarhanopettajaksi opiskellessani miut laitettiin usein pohtimaan sitä. Mitä lapsi sinulle merkitsee? Millainen lapsi on? Miten suhtaudut lapseen?

Olin tienny jo pidemmän aikaa, etten kuulu ainakaan hössöttäjiin. Äidin kasvot vääntyy aina hullunkuriseen hymyyn, kun se kattoo pieniä taaperoita. En todellakaan tiiä, mitä sen päässä sillon liikkuu. Olen tulkinnu sen jotenkin näin: ”Voi, tuollaisia ne meidänkin riesat joskus oli, pieniä ja viattomia. Ollapa taas ne ajat.. Tai ei sittenkään. Mutta onhan se hurjan söpö ja ihana!” Jo sillon aikanaan, kun ensimmäisen kerran tajusin sen ilmeen äitin kasvoilla ymmärsin, etten ole samanlainen. En mie voinu sanoa rakastavani lapsia.

Ruokakaupassa luokkakaverit alotti hirveän mölinän, kun ne näki jossain ostoskärrin istuimessa nöpöttävän tuttisuun. ”Voiiiii kattokaa sitääää, niiiiin ihana!” Ja sitten piti olla kilpaa juoksemassa kutittelemaan sen poskia ja jalkapohjia. Mie ihmettelin, miksen halua tehdä niin. Alko suorastaan ällöttää. Niskakarvat tanassa kävelin sen mekkaloivan naislauman ohi ja yritin edes hymyillä vähän. Tässä menee tuleva lastentarhanopettaja, joka – eh – ehkä oppii vielä tykkäämään lapsista?

Perustelin sitä sillon itelleni niin, että ehkä motivaationi kasvatusalalle on enemmänkin järki- kuin tunnepohjainen. Halusin tehdä hyvää ja auttaa. Olla tukena. Tietää asioista jotain ja jakaa tieto-taitoani sitä tarvitseville. Olin utelias. Halusin oppia ihmisistä ja elämästä. Ja kieltämättä, kun olin lausunut tuon kaiken ääneen, tunsin olevani oikealla tiellä. Ja törmäsinhän vuosien kuluessa moniin opiskelijatovereihin, jotka kertomansa mukaan ihanaa-iik-rakasti pikkulapsia, mutta joilla ei tuntunu olevan tatsia kasvatukseen, ei juuri ollenkaan. Tai sitten ne meni pelastan koko maailman -puheet matkassaan töihin heti kun valmistuivat. Ei sekään kovin realistista miusta ole.

Jossain vaiheessa elin sellaista mylläkkää omassa elämässäni, etten sietäny lapsia juuri ollenkaan. En sitä meteliä, jota päiväkodissa kuulin sijaisuuksia tehdessäni. En niitä ”tyhmiä kysymyksiä”, kysymyksiin vastaamista, kinastelua, jatkuvaa höpötystä ruokapöydässä, riitojen selvittelyä, tappelua päiväunille nukkumaan käymisen kanssa.. Miua ärsytti pienet, värikkäät kumpparit, pipot ja rukkaset. Ajattelin, etten koskaan ikinä vois olla töissä sellasessa paikassa, joka niin kovasti koetteli stressinsietokykyäni joka ikinen hetki.

Onhan se kenelle tahansa aikuiselle aluksi shokki. Lapset elää niin eri rytmissä kuin aikuiset, luontaisesti. Syke on melko kiivas ja ääntä lähtee useimmiten paljon, etenkin sillon, kun ollaan ryhmässä. On kivaa juosta ja temmeltää ja se kasvattaa jalkoja ja päätä. Ja aikuisen pitää ymmärtää, että sellaisia lapset on, yleistämättä nyt liikoja kuitenkaan. Se vaatii itsehillintää. Katsoa välillä sivusta sitä rymyämistä ja hokea itselleen, että anna sen tapahtua, se on lapsen elämää. Anna niiden mennä, kyse ei nyt ole sinun kontrollistasi, vaan lapsen vapaudesta.

Oon ajatellu paljon sitä, miten miut aikanaan kasvatettiin. En sano, etteikö meillä kotona ois saanu leikkiä. Todellakin sai, ja tilaa ja aikaa sille järjestettiin. Mutta tuli myös aika, jolloin en ehkä ite kokenu enää leikkiä soveliaaksi. Tuli aika, jolloin lapsuus ehkä muuttui. Jäi ehkä jopa kesken. On ollu hirvittävän tärkeää oivaltaa, mitä sillon tapahtui. Kun ”römmeltäminen” kiellettiin, joskus siitä sai jopa selkäänsä. Ja kun lopulta ymmärsi itse, että on parempi vain olla hiljaa ja pitää huoli siitä, että toisetkin on.

Juuri ne ajat, jolloin kävin läpi omaa lapsuuttani, ei jättäny ollenkaan tilaa toisten lapsuudelle. Olin niin kiukkuinen ja hermostunu ja katkera, että toisten riemu otti käpyyn ja pahasti.

Ja nyt olen alkanu hymyillä, kun näen niitä pieniä. Jotain miun sisällä on auennu ja kasvanu taas umpeen. Ja niin, hassua, samalla oon alkanu taas itsekin elää lapsenmielisemmin. Hulluttelen ja leikin minkä ehdin – joskus jopa miettien, onko tää enää soveliasta 23-vuotiaalle naiselle. Ja nautin siitä niin paljon.

Isoäitiyttä odottava on jo nähny yhden sukupolven kasvavan. On saattanu omat lapsensa maailmalle, ja on malttamaton näkemään, mitä he saavat aikaan omassa pesueessaan. Ajatella.

Äiti on sanonu, että lasten saaminen on hienointa elämässä. En epäile sitä yhtään. Kattaahan se aika monta elämän osa-aluetta. Monta muutakin, kuin ne satuhetket huvimajan sohvatyynyihin uppoutuneena.

Haluan kokea sen.