Lapsi

Kaikkiin ihmissuhteisiin kuuluu väreily. Minussa, suhteessa minuun, pysyvää on vain olemiseni. Sen on riitettävä.

Sateinen kaupunki, ennen seitsemää sunnuntaiaamuna. Minulla on kumisaappaat ja äidin takki, josta hän ei pitänyt.

Olin tuntenut oloni tyhjäksi koko lauantain. Niin lämmintä, aurinkoista. Joka puolella mihin katsoin, näytti ihmisillä olevan kiintopisteensä.

Kipua. Minusta tuntui, että joku minussa halusi ryömiä röyhkeästi päälleni, maatessani viltillä, jonka olin levittänyt nurmikolle. Se halusi muistuttaa olemassaolostaan, jonka pelkäsi unohtuneen.

Tiesin kyllä, mikä se oli, mutta en osannut kohdata sitä silloin. Ahdisti liikaa. 

Sateinen kaupunki, sunnuntaiaamu, valtaosalle mahdoton aika ja paikka. Pelko tullut toteen: ei ketään missään, vain minä ja kaikki minussa. Yhtäkkiä on helpompi nähdä. Pelko murentuu omaan todeksi tulemiseensa.

Minä tarvitsen läsnäoloa. Olla jotakin jollekin. Olla kiintopiste ja kiintopistettä kohti. Yhteys.

Tätä kirjoittaessani harakka pyrähtää avonaisen ikkunan taakse ja katsoo sisään, kuin katsoisi minuun. Uteliaana, kysyen. 

Aina kun kohtaan toisen, kohtaan itseni. Uteliaana, kysyen.

Sateinen, hiljainen kaupunki on se, minkä lapsi minussa tunnistaa kodiksi. Pelkää ja silti turvautuu – yksinäisyyteensä.

Yhteyden rakentaminen sellaiseen lapseen vie vuosia. Etenkin silloin, kun sitä vastassa on joku, joka ahdistuu sen tarpeista tulla nähdyksi. 

Silti: olen luvannut. 

Muista harakka. On kysyttävä syytä myös siltä, joka ahdistuu. Muuten lapsen ottaminen mukaan piknikille aurinkoisina päivinä on jatkossakin vaikeaa.