Liian myöhään, liian aikaisin

Täytyy nukkua, täytyy nukkua – täytyy!

Mutta ei siitä mitään tule. Asiat alkavat kiertää paskarinkiä ympärilläni.

Kesätyöt. Mitä ne kahvilatuotteet maksoikaan.. Minilörtsy, yksi ja neljäkymmentä, plus kahvi, yksi ja viisikymmentä, mittä hittoa siitä oikein tulee.. Ei se voi niin halpaa olla, alle kolme euroa muka.. Lasketaanpas nyt oikein kunnolla, yksi plus.. Selvä, kaksi ja yhdeksänkymmentä, hyvä. Entä jos niitä on kaksi, kaksi sellaista? Tai mitä jos ne ottaa ison lörtsyn puoliksi ja kaksi kahvia, hetkinen, sehän on kolme kahveista ja.. Miten sen lörtsyn sitten puolittaa, ne sokerit on aina pitkin tiskiä.. Ja se paperin taitteleminen nätisti siihen lörtsyn ympärille, se on tosi tärkeää, miten se nyt menikään.. Ei herraisä mitä oikein mietin! Nyt on nukuttava! Huomenna on se tenttikin.

Rusennan silmät kiinni ja painan pehmolelun tiukkaan syleilyyn. Rutistan sen pehmeää, nuhjaantuneen turkin peittämää kehoa ja kohdistan siihen kaiken läheisyydentarpeeni. Olen hetken se pieni pupu. Jolla on joku, joka hoitaa.

Niin, se tentti. Joo. Lausekkeet. Mitä niitä nyt oli.. No nyt en tietenkään muista. Hetkinen. Siis substantiivi- ja adjektiivilausekkeet. Kuusihan niitä oli. No ne hankalammat, eli infinitiivi- ja partisiippilausekkeet. Mutta siinähän on vasta neljä! Voi vittu! Mitä ne kaksi muka oli? Pakko katsoa, muuten en ikinä muista sitä.

Laitan valot päälle, otan viereltäni ylösalaisin kääntämäni tenttkirjan, jonka olen laskenut siihen juuri kun päätin ryhtyä nukkumaan. Silmät ovat niin väsyneet ja kuivat, että niihin sattuu, kun yritän tihrustaa tekstiä hämärässä.

Selvä. Adpositio- ja adverbilausekkeet vielä. Nyt jos en muista niin ihme on. Tai ei ole. Mutta nyt pitää nukkua, oikeesti. Älä jaksa miettiä enää.

Huomenna on ne vapun etkotkin. Siellä olis ihan kiva ottaa rennosti. Ottaa vähän, ottaakseen rennosti. Hitto, kun on vähän kipee olo, mitä jos en jaksakaan juoda? Jos ei tee mieli sen takia, kun kurkussa tuntuu pahalta? Jos en vaan saa nukuttua tarpeeks jaksaakseni juoda? Mitä kaverit siitäkin ajattelee.. Skippasin sen kakkupöydänkin, kun vaan oli niin nälkä, että halusin mieluummin kunnon ruokaa.. Tosin lähdinhän tänään sinne kebabillekin, joten olin ihan reipas – mutta se olikin vähän kevennetty herkutteluateria, koska en ottanu niitä ranskalaisia.. Mutta jos taas lusmuilen huomenna, niin jäänkö kohta ilman kavereita, kun en koskaan osallistu mihinkään.. Höh, valetta – osallistunhan! Mutta alkoholi, onhan se nähty aiemminkin, mitä siitä kieltäytyminen voi muotoutuvalle kaveriporukalle tehdä.. Ei helvetti, ei kai sentään, kyllä oikeat kaverit ymmärtää, että jokainen tekee päätöksensä omilla aivoillaan.. Nyt oikeesti nukkumaan! Ei voi nyt miettiä tämmösiä!

Käännän kylkeä ja vedän henkeä niin, että pieni huoneeni kohahtaa. Näen itseni ulkopuolisen silmin. Pienenä, surkeana myttynä leveällä sängyllä, jonka laidat ovat kaukana molemmilla puolillani. Seuralaiseni miltei tukehtuu kainalooni.

Kuumakin on. Hitto. Sydän hakkaa. Miksei se jo lopeta? Tai siis, älä lopeta! Hyi, mikä ajatus. Kuolema. Niin. Kuolen. Äiti kuolee. Sisko ja veli kuolee ja mummo ja ukko ja kaverit ja kummitäti ja meidän koira. Ja mie. Nyt! Jo on perkele! Isi, anna miulle unta. Sano miulle, että nyt nuku tyttö. Ikävä isiä. Ja äitiä. Kyllä olen lapsellinen. Vittu, että olenkin.

Ja sitten en enää ajattele mitään. ”Vittu, että olen lapsellinen” jää päivän viimeiseksi. Alan laskea viidestäkymmenestä kohti nollaa. Ja aloitan alusta. Kolmatta kertaa en ehdi, sillä jossain vaiheessa toista kierrosta nukahdan.

Silmäni aukeavat. Tiedän heti, että kello on aivan liian vähän. Haparoin kännykän käteeni yöpöydältä. Aivan oikein: ei vielä viittäkään. Hyvä. Vielä saa nukkua.

Hah, olisikin aika hassua herätä jo nyt. Heräisi vaan. Nousisi, eikä välittäisi mitään, vaikka kello on juuri niin vähän kuin on. Mutta eheii, ei sentään. Kyllä nyt nukun vielä, niin kuin kaikki muutkin.

Käännän selän heräämisajatuksilleni ja haen sängyn toiselle laidalle kulkeutuneen pehmokanin kainalooni. Nyt nukutaan. Edes tunti vielä.

Kurkussa tuntuu pahalta. Yskin, ja tulee tarve nielaista. Nielaisen, ja alkaa yskittää. Hiton nuha, kyllä se siellä vaan on edelleen, perhana. Ei olis ehkä pitänyt jumpata eilen. Huomenna, tai siis tänään, en ainakaan tee mitään sellaista. Enkä edes ehtisi. Onneksi – ei tarvitse päättää meneekö vai ei, kun ei vaan voi. Mutta parempi sekin tietysti olisi kuin vetää kännit. Entäs jos en pysty..

Ei. Uni ei tule enää. Selväähän se on. Nousen, riisun housut jalastani suoraan seisomasijoilleni ja horjahtelen suihkuun. Silmiin sattuu, kun sytytän kylpyhuoneen valot.

Seison suihkussa ainakin viisi minuuttia. Lämmintä vettä ei tule. Odotan ja odotan, suihkutan kylmää vettä säärilleni.

Tähän aikaan ei todellakaan saisi käydä suihkussa. Mutta entä jos on menossa vaikka töihin heti seitsemään? Pakkohan sellaisten ihmisten on käydä suihkussa aikaisin. Jos olisin sellainen. Mutta en ole. Äidinkielen opettajatkaan ei mene kyllä koskaan seiskaan töihin. Oliskohan minusta siihen.. Niin, se tentti.. Voi hemmetti, mitkä ne lauseketyypit nyt oli.. Substantiivi-, adjektiivi-, adpositio-, adverbi-.. Infinitiivi- ja partisiippilausekkeet! Jes! Hah! Mutta ei se miusta opettajaa tee. Ne harjottelutkin pelottaa.. Miten voisin ikinä suunnitella sellaista opetusta, että joku siitä hyötyisi..

Ei vieläkään lämmintä. Kunnes yhtäkkiä vesisuihku alkaa sykkiä, ja viimein hiljalleen lämmetä. Sukellan huokaisten lämpimään, puhdistavaan kohinaan.

Onpahan hassua. Olen melkein kuin suihku, joka ei oikein toimi. Kylmä. Hitaasti lämpenevä. Ehkä pystyn vielä lämpenemään opettajuudelle. Ehkä tarvitsen vain aikaa. On pakko lämmetä vielä. Stressaanko minä? Onko tämä stressiä? Nyt stressaan stressaamisen mahdollisuudesta. Voi elämä. Miettiikö kukaan oikeasti tällaisia? Miettiikö kukaan, että on kylmä suihku? Kylmä suihku on se, mitä tarvitsisin.

Avaan television ja tietokoneen ja laitan kahvin tulemaan. Katselen taas itseäni katosta: pieni, hullunkurinen otus. Ei osaa olla yksin. Pyörii ympyrää ja sytyttelee kontakteja ympärilleen. Kun kuulis ihmisten ääntä, olisi turvassa. Ei yksin.

On tässäkin. Olen kuin keski-ikäiset. Ensin hikoiluttaa ja tulee uniongelmia. Sitten katsoo televisiosta Studio55:a ja juo kahvia, kun ei pysty nukkumaankaan. Olen neuroottinen. Neu-root-ti-nen!

Ja sitten vielä saa idean, että tästä täytyy kirjoittaa. Tästä täytyy kirjoittaa, jotta ymmärtäisi, miksi niin käy.

Enkä ymmärrä siltikään.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *