Lumen kolaaja

Koko urakka alkaa siitä isosta, Verohallinnon käyttämästä kirjekuoresta, jonka kääntöpuolelle Markun äiti on töihin lähtiessään kirjoittanut viestin. Markku astelee suoraryhtisenä keittiöön, huomaa pöydällä lepäävän kuoren ja lukee seisaallaan äidin tuttua käsialaa:

”Markku!!!!

Auraa autotallin edestä lumet. On hitosti. Lähden autolla töiden jälkeen.

äiti.”

Markku huomaa hartioidensa lysähtävän juuri sen verran, että oma saamattomuus alkaa ärsyttää. Koko joulun hän on päässyt helpolla äitinsä nurkissa, kyllä hän sen tietää. Juonut äitinsä ostamaa maitoa ja laittanut kermajuustoa leivän päälle, liki kolmekymppinen mies. Sillä hetkellä Markku päättää aurata lumet autotallin edestä — ei, koko pihasta. Äiti tuntee poikansa ja tietää, että juuri tämä ”autotallin edestä” saisi hänet tekemään sen. Vähempi ei riitä.

Hörpätessään maitokahviaan Markku huomaa nuo neljä huutomerkkiä oman nimensä ja pisteen äidin signeerauksen jäljessä, pyöräyttää turhan turhautuneena päätään. Täällä ei mikään muutu. Onneksi hän itse oli sentään päättänyt lähteä yliopistoon.

Eteisessä Markku hakee naulakosta lumenauruuseen sopivia ulkohousuja, takkia ja kenkiä. Lienee sopivaa pukeutua kevyemmin, pakkasta ei ole paljon. Markku muistaa, että pihan kolaamisessa tulee aina järkyttävä hiki. Viime kerrasta oli jo aikaa, likimain 12 kuukautta, ja siksi hän sen muistaakin. Lopulta koko vaatekerta hänen yllään on lainaa. Hän ei omista ulkoiluvaatteita, sillä hän urheilee vain toisinaan kuntosalilla personal trainerin kanssa.

Lumikola löytyy autotallista. Markku hilaa sen keskelle pihaa ja seisoo siinä tilannetta arvioiden. Äidin lausuma lumen määrästä, ”hitosti”, on osunut lähelle totuutta. Epävarmuus kipuaa Markun lainahousujen lahkeista sisään. Mistä urakka olisi järkevää aloittaa? Markku muistaa viime talven helpottavan tunteen, kun jäljellä olevan lumen kaistale pikkuhiljaa oli käynyt pienemmäksi ja pienemmäksi, kunnes jäljellä oli vain viimeinen valkoinen suikale aurattavaa. Mistä hiivatista hän oli silloin kolannut ensin?

Jos hän aloittaisi avaamalla pihaa yksinkertaisesti laidasta laitaan, lunta kertyisi kolaan kerralla niin paljon, että kyydistä variseva lumi jättäisi jälkeensä ikävät rannut, ja koko homma olisi tehtävä ainakin kahteen kertaan. Jos hän tuuppaisi lumet suoraan tuohon penkkaan, vallin viereen parkkeerattu peräkärry hautautuisi lopulta hankeen. Laskelmointi ei toiminut alkuunkaan, ja Markku tuntee olevansa hukassa.

Lopulta Markku päättää urheasti vain aloittaa autotallin edestä — siitähän äitikin oli hänen ensisijaisesti toivonut lumet poistavan. Markku työntää ensimmäisen kolallisen vallin yli. Selässä vihlaisee, kenkään menee lunta. Markku katsoo taakseen ja toteaa, että alku on hankala: yksi pieni kolallinen kolattu, lunta varissut jo siitäkin auratulle väylälle ja jäljellä niin iso piha, että järjestelmällinen eteneminen tuntuu mahdottomalta. Hän kieltää ahdistuksen. Älä ajattele, kolaa.

Markku hoksaa, että hänen vanha unelmansa omakotitalosta olisi ehkä haudattava hankeen sekin, ei hänestä olisi tällaiseen. Tai ainakin hän kirjoittaisi seuraavaan deitti-ilmoitukseensa, että hyvälle neidille varmaankin sopii, että ostetaan yhdessä pieni traktori. Tai vielä parempaa: palkataan joku vähemmän opiskellut nuorimies avaamaan piha ja edistetään samalla duunareiden oltavia tässä maassa. Se oli hyvä suunnitelma.

Kyllä hän onkin sitten huonossa kunnossa. Neljä kolallista työnnettyään Markun selkää selvästi juilii, ja lunta on ainakin kolme senttiä jäljellä jo auratulla alueella. Hänen isovanhempansa eivät taatusti saaneet ahkeraan ruumiiseensa kipuja näin vähästä, he mättivät kuihduttavassa helteessä heinäpaalit traktorin kärriin ja kuokkivat työnsä hedelmät esiin mullasta nälkäisen itikka-armeijan inistessä ympärillä, piiskasivat kunnon työssä raapiutunutta ihoaan saunan lauteilla tullakseen entistäkin sisukkaammiksi. Markkua hävettää: hänen tuntee jalkojensa painavan pullamössönä lainakengissään.

Kola töksähtää vähän väliä jäämurikkaan. Markkua kiukuttaa, hänhän on kuin lapsi, hitto vieköön. Kiukutella nyt jostain, mikä vain sataa taivaalta — minkä sille voi, mitä äksyily auttaa? Hän kuulee isänsä äänen: Se ei Markku ole mies eikä mikään, jos ei sisulla puske työtänsä loppuun. Markku hymähtää: edes matematiikan laitoksella ei opeteta niin pieniä mittayksiköitä, joilla hän voisi ilmaista sisunsa määrää.

Ei häntä ollut tehty ruumiilliseen työhön. Hän oli ajattelija. Hän oli tämän sukupolven mies, ei hän kuulunut enää tänne, missä omakotitalojen pihat vielä aurattiin miesvoimin. Taas lumi varisee kolasta, Markun olisi vedettävä tästä toiseen kertaan. Hemmetti, urakka ei valmistuisi koskaan. Olisi pitänyt huvikseen katsoa kelloa lähtiessä.

Miten ihmiset oikein selvisivät tästä? Markku ajattelee fyysisen työn rotevoittamaa pikkuveljeään, joka kolasi pihan vielä yhdeksäntuntisen työpäivänsä päätteeksi. Siihen kului vartti, jonka jälkeen veli kopisteli lumet isoista nahkasaappaistaan, istua rojahti sohvalle Taloussanomien kanssa ja julisti, että oli taas saanut palkankorotuksen. Mikä mies hän oli pikkuveljensä rinnalla? Isä sanoisi: ei mies eikä mikään.

Nekin Taloussanomat, hän ei yksinkertaisesti ymmärtänyt rahan liikkumista yhteiskunnassa. Mitä väliä sillä oli? Miten jostakin niin välineellisestä olikin tehty niin tärkeää, että yhtäkkiä hän, joka ei ymmärtänyt sitä, tunsi itsensä niin ulkopuoliseksi, niin ei-merkitykselliseksi. Ei, näille ajatuksille hän ei nyt antasi valtaa.

Markku puhisee jo, puoliksi ruumiillisesta ponnistuksesta, puoliksi mielensä vallanneesta turhautuneisuusesta. Hän tiesi kyllä, ettei soveltunut tähän hommaan. Iljettävä hikikarpalo valuu pitkin selkää, kola tökkää kivimurskeeseen. Nyt hän ainakin kolasi riittävän syvältä, saakeli.

Autotallin edustan kolattuaan Markku kohtaa uuden ongelman: hän ei tiedä minne laittaisi seuraavat lumet. Korkea valli ympäröi sitä osaa pihasta, jonne hänen tulisi seuraavaksi edetä. Selkään koskee jo niin, että Markku irvistää suoristaessaan sen. Tilanne on toivoton, hän ei jaksanut enää senttiäkään lunta. Kolan metalliaisa kirpoaa rukkasesta, Markku tipahtaa hankeen polvilleen. Hän hämmästyy itsekin silmiinsä kirpoavia kyyneliä. Ei mies eikä mikään. Markku kohottaa kasvonsa kohti harmaata tammikuun taivasta ja ulvoo.

Hän itkee kerralla koko joulunajan turhautuneisuuttaan, omaa mitättömyyttään sukupolvien ketjussa. Selkänsä särkyä, saamatta jäänyttä rakkautta ja pullamössösieluaan, jossa ei ole hiventäkään sisua. Tietämättäänkin hän itkee kolmen sukupolven kipua, jota aiemmat eivät olleet itkeneet. Hän ei ollut sisukas mies, hän ei ollut ruumiillisen työn mies. Hän halusi olla jotain muuta.

Räkä valuu poskille, Markku nyyhkyttää. Olisi aika rauhoittua. Jos hän kuitenkin vielä tästä nousisi ja kolaisi koko peevelin pihan, ihan piruuttaan. Ei sisulla, mutta järjestelemällä ajatuksensa, kolallinen kerrallaan. Näyttäisi hitto vie koko suvulleen, mistä nykymies voi olla tehty: puhtaasta järjestä. Sen hän tekisi, ylös nyt!

Markku tarttuu taas kolaan ja alkaa nyt laskea auki työntämiänsä siivuja. Hän arvioi jäljellä olevien kolallisten määrän ja alkaa sitten laskea takaperin, lyö itsensä kanssa vetoa lopputuloksesta. Kola kolalta työmäärä pienenee, kunnes jäljellä on vain se edellistalvelta tuttu kapea kaistale lunta. Viimeisen lumikasan vallin yli tuupatessaan Markku tuntee voitonriemua: enää lapiotyö portailla, ja hän olisi ylittänyt itsensä puhtaan järjen voimin. Haista paska sisu, sinä et minua mittaa.

Markku vie kolan takaisin autotallin naulaan, löytää lumilapion ja lampsii rehvakkaasti portaille. Hän painaa selkäkipunsa tiedostamattomiin, lapioi rajusti lumet terassilta, kolistelee jäätyneen kynnysmaton puhtaaksi ja lakaisee viimeisenkin hiutaleen ovensuusta. Hän tarttuu rappuralliin, reutoo sitä irti jäätyneestä maasta, mutta tietenkään se ei irtoa helposti. Markku potkaisee rappurallia kaikin voimin, satuttaa varpaansa, mutta ainakin ralli hievahtaa.

Markku pudottaa lapion, tarttuu rappuralliin, nostaa sen ilmaan. Se on painava jäästä, todella painava, mutta nyt Markku jaksaa. Hän kolauttaa rappurallia portaaseen kaksi kertaa, vapauttaakseen sen lumesta, ja silloin hän tekee kohtalokkaan liikkeen: Markku astuu lumilapion päälle.

Lapio lipeää Markun jalan alla, heittää hänet selälleen painavan rappurallin kanssa. Markku iskee takaraivonsa jäähän. Tammikuun taivas muuttuu sekunneissa harmaasta mustaksi.

Siinä makaa suomalainen mies, työnsä tehneenä.