Malttia

Oon sairastanu nyt kohta kolmisen viikkoa. Eilen sain muistiaisen terveydenhuollolta. Mie onneton ku menin yskäsemään kykiluuni murusiksi (niinhän silloin luulin) juuri viikonloppuna, kun olis pitäny tehdä se arkena, jotta YTHS ois voinu auttaa. Maksoin sitten epäonnistuneista röntgenkuvista ja ”Ei oo keuhkoissa reikiä” -diagnoosista useamman kymmenen rahaa. Yskänlääkkeet ja kipulääkkeet sen päälle, ja ollaan vielä useammassa kymmenessä rahassa.

Kysyin ihan vilpittömän uteliaana, mielestäni oikeutetusti, YTHS:ltä mahdollisista virheistä tuossa laskutuksessa. ”Kyllä te olette ihan samanlaisia asiakkaita terveydenhuollolle, kuin kaikki muutkin.” En kai mie muuta olettanutkaan? Kiitin iloisesti ja maksoin sen laskun.

Mutta asiaan. Kerrankin voin sanoa olevani kohtuullinen. Olen malttanu hirmu hienosti olla aloillani tän tautini kanssa. Tänä aamuna tuntu, että voisin ihan varovaisesti kokeilla, mitä keuhkot tykkää pienestä rasituksesta.

Poljin salilla kuntopyörää ihan hiljakseen. Muutama minuutti nostatti hien pintaan ja totesin, että se riitää tältä erää. Kokeilen myös muutamia liikkeitä yläkropalle testatakseni, kestääkö se kasassa. Lähinnä siis yläselälle, käsille ja hartioille – niiden kylkivenähdysten kansa ei kannata lähteä riekkumaan. Kaiken muun jätinki sitten ihan kokonaan rauhaan, koska sykettä ei kannata liiemmin lähteä vielä nostamaan. Sen verran aroilta keuhkot tuntuu. Sen sijaan venyttelin ihan kunnolla, kun senkin kanssa on viime kerrasta vierähtäny jokunen tovi. Ajatuskin on tehny kipeetä. Mutta ai että se tuntuki nyt hyvältä. Ehkä alankin hellimään kehoani taas oikein kunnon virutteluilla.

Äiti just eilen kerto jonkun työkaverinsa sairastuneen keuhkokuumeeseen. Parempi ottaa iisisti. Määrätietoisesti, mutta iisisti. Ennen kaikkea hellästi. Miun kroppa. Raukkaparka. Ei sovi piiskata sitä moisen rääkin jälkeen.

Menee vielä jokunen tovi, ennenku saan jalkani juoksemaan.