Me hunajapaahdetut pähkinät

Istuttiin eilen iltaa muutaman ei-niin-pitkäaikaisen, mutta sitäkin tutumman tuntuisen ystävän kanssa. Sovittiin, että kollarit käy – iltaa ei ollu tarkoitus jatkaa mihinkään. Ellei sitten siltä alkais yhtäkkiä tuntua. 

Millonkohan olen viimeks tietosesti juonu itteni humalaan ns. kalsariperiaatteella? En puhu mistään känni päälle -tempomisesta, vaan luvan antamisesta itselleni. Että jos tuntuu siltä, voin ottaa vielä kolmannen lasillisen. Ja viidennen. Ja seitsemännen. Siinä oli vaan aika turvallinen olo. 

Salliminen on tässä seurueessa muutenkin tuntunu olevan olennaista. Siinä sohvalla yhdessä kasassa maatessamme tuntui, ettei juuri mikään ole kiellettyä. Koska kaikki, mitä mieleen tulee, on mitä suurimmalla todennäköisyydellä jotain hyvää. Liika sensuuri sen sijaan usein tappaa ilon ja innostuksen. 

Saattaa olla, että kuitenkin karsin ihan vähän. Juuri tuolla hetkellä tuntui siltä, että olisin hyvinkin voinu suudella joka ikistä niistä kolmesta kaverista. Ihan vaan siksi, että ovat omia itsejään ja taatusti hyväksyvät myös miut tällaisenani.

On kovin kiitollinen olo.

Eikö kyse ole ihan tavallisista periaatteista, joita kuitenkin on elämässä niin vaikea toteuttaa? 

Ei kateutta, vaan toisen kehumista ja opiksi ottamista. Ei katkeruutta, vaan empatiaa ja anteeksiantamista. Ei töykeyttä, vaan lempeää, ymmärtävää avoimuutta.

Eikä toisen erityislaatuisuuden päivittelyä, vaan varmuus siitä, että jokainen kelpaa. Miksei siis itsekin?