Mummo

Hänen kätensä ovat ryppyiset ja silti uskomattoman pehmeät. Kauniit, sirot sormet hivelevät patinoitunutta hopealusikkaa. Se lepää nyt kahvissa, johon on hetki sitten lastattu tottunein, vakain kädenliikkein tasan neljä kukkurapäistä lusikallista hienoa sokeria. Vain hienoa, sillä muuta hän ei koskaan käytä. Ei maitoa, edes kerma ei kelpaa – ainoastaan sysimustaa kahvia ja neljä lusikallista sokeria.

Mummon luokse meneminen ei ollut aikoihin helppoa. Aitoa kohtaamistamme varjosti silloin menneisyys, välillämme turmeltunut sukupolvi – oma isäni. Minä syyllistin mummoa, mummo sääli kaikkia muita paitsi itseään. Kaikille yhteistä olivat suru ja ikävä Pettymys ihmiseen, joka ei enää ollut siinä. Se ei liittynyt mitenkään meihin, mutta teki meistä niin vieraita, kuin vain kaksi saman suvun naista voivat toisilleen olla.

Mutta nyt istumme siinä, kahden puolen pientä pöytää. Kaipuuni menneeseen aikaan on valtava. Pyydän mummoa taas kertomaan niistä ajoista. Siitä, millaista farmasian opiskelu oli ennen vanhaan ollut. Siitä, kuinka nuori emäntä ensi kerran asteli kumisaappaat jalassaan ison maatilan pihaan. Kuinka hän kovalla työllä saavutti miehensä yli kymmenen sisaruksen luottamuksen. Jopa siitä, kuinka hän ensimmäisen kerran hautasi oman poikansa, ja kuinka paljon tilaa surulle oli siihen aikaan ymmärretty antaa.

Silti mummo nauraa. Hän nauraa muistellessaan, kuinka he olivat ukkoni kanssa selviytyneet kotiin pienestä saaresta, jonka rannasta vene oli vaivihkaa lipunut Saimaalle heidän etsiessään kuusikkoon karannutta pässiä. Hän nauraa kertoessaan siitä vain isoäitien tuntemasta kauhusta, jota olimme saaneet talvisin aikaan hyppimällä katolta räystään alle kasautuneeseen lumeen. Hän nauraa kuvaillessaan ilmettämme, kun ukkoni oli pelotellut meitä muljauttamalla tekohampaansa ulos suustaan. Hän nauraa itselleen. Hän nauraa elämälleen.

Yritän saada mummon keittämän kahvin juotua. Se on niin mustaa ja paksua, että irvistyttää. Mutta silti haluan juoda sen. Pyydän jopa lisää. Kolmen kupillisen jälkeen veressäni on niin paljon kofeiinia, että olen koko illan aivan sekaisin.

Mummon kahvia juodessani ymmärrän, miksi olen palannut mummon luo.

Meillä on maalaisidylli, metsät ja järvet. Olemme puheliaita, sinnikkäitä ja huumorintajuisia. Rakastamme päiväkahveja, mustavalkoisia elokuva ja lehmiä. Osaamme neuloa sukkia, paistaa pullaa ja puhua kielillä. Arvostamme kaunista käytöstä, perinteitä ja rakkautta. Juomme aamukahvin, päiväkahvin ja iltakahvin. Emmekä koskaan anna periksi.

Viimeisen kupillisen kohdalla ymmärrän myös, mikä meidät erottaa toisistamme.

Minä valitan, kun talvella on kylmä ja kesällä aivan liian kuuma. En osaa sulkea suutani, en vaikka pitäisi. Asetan itseni muiden edelle. Itken, jos olen syönyt liikaa; en, jos ruokaa ei ole. Hoidan asiani autolla, matkapuhelimella ja sähköpostilla. Pidän huolen vain itsestäni, toisinaan heikosti.

Mummo juo mustaa kahviaan. Ja nauraa minulle, kun kohteliaasti kieltäydyn neljännestä kupillisesta.

Mietin, olinko koskaan nähnyt hänen itkevän. Ehkä yksi ihminen voi vuodattaa vain rajallisen määrän kyyneleitä. Ehkä mummolla ei ollut enää itkua jäljellä toisen poikansa hautajaisiin – ehkä kaikki kyyneleet oli jo käytetty. Tai ehkä olin ollut omasta itkustani niin sokea, etten ollut nähnyt, kuinka suru kertaalleen repi mummon riekaleiksi. Siinä olin jälleen: aina ensimmäisenä omat kyyneleeni.

Mummo kysyy kuulumisia. Tyhjän kuppini yli kerron yliopistoelämästä ja aikaiseen jatkuneista illoista, kuihtuneista parisuhteiden taimista ja siitä, kuinka elämänilo on vihdoin täyttänyt minut ääriäni myöten. Mummon hymy rohkaisee. Se kertoo ymmärryksestä, jonka alkuperää en hänen elämäntarinastaan ollut ennen löytänyt. Luottamuksesta, jota voi kaikesta huolimatta osoittaa vain oman poikansa lapselle. Puhtaasta ilosta: hän näki elämän virinneen minussa uudelleen.

Eikä mummossa ole katkeruuden häivääkään. Toisin kuin keittämänsä kahvi, mummo on lempeä ja hersyvä. Ihmettelen, mistä hän saa sen kaiken kiitollisuuden ja voiman. Miksi kokemukset saavat tämän päivän nuoren naisen luhistumaan niille sijoilleen, vaikka talvisin saa käyttää pitkiä housuja, ansaita niin paljon rahaa kuin haluaa ja lopettaa lasten tekemisen omasta päätöksestään?

Mummo ottaa suullisen kahvia omasta kupistaan, siitä samasta, josta hän on sen juonut kymmeniä vuosia. Ehkä syy oli siinä. Kitkerä kahvi ei jätä tilaa epäröinnille. Aina omasta kupista, siitä samasta.

Minun on aika lähteä. Rutistan mummoa eteisessä. Varovasti, sillä hänestä on tullut kovin pieni. Hän on linnunluuta.

Niin heikko ja niin vahva.

Minulla on taskussani suklaakonvehti. Mummon luota ei koskaan lähdetä tyhjin taskuin. Tänään ne tuntuvat olevan erityisen täynnä.