Oletko sinkkuna kinkku vai verkolla tiukkaan pakettiin kurottu rulla?

Nätisti sanottuna ”itsenäistä elämää” viettäessäni päädyn jatkuvasti miettimään seksijuttuja. (Muutenhan niitä ei toki miettisi, eh?) Kuulostaa siltä, mitä yläasteikäsille puhutaan terveystiedon tunneilla, mutta ei. Nyt on kyse jostain muusta.

Yritän nyt pohdiskella asiaa yleisellä tasolla, sillä jos myöntäisin tämän kaiken oman pääni sisällöksi, voisin samalla liimata otsaani tarran, jossa lukee ”itsensäpaljastaja”. Toisaalta eikö koko Montun idea vähän kärsi, jos karsin tänne syöttämääni sisältöä? Taidanpa siis vain olla rohkeasti seksuaalinen olento. Täältä pesee.

Eikö olekin ehkä karkeasti yleistäen niin, että naisten pääkopassa ”esiparisuhteellisen” seksin karttaminen istuu miehiä jämäkämmin? Että nainen tässä kulttuurissa usein kokee, että ns. tapista tappiin lenteleminen on likaista ja siksi kiellettyä? Nainen ehkä pelkää, että kokisi myöhemmin irtoseksistä huonoa omatuntoa tai vaikkapa ihastuisi seksikumppaniinsa, siten ajautuisi ongelmiin, sillä ”siinähän piti olla kyse pelkästä panemisesta, that’s all”. En väitä, että kaikki miehet suhtautuisivat esimerkiksi oman eronsa jälkeen kohtaamiinsa vieraisiin naisiin kevytkenkäisesti ja kylmän tunteettomasti, ja kokisivat palavaa tarvetta yksinkertaisesti tuikkia kaikkea, mikä liikkuu. Jätetään nyt vaikka se ’kulttuuriselta sukupuoleltaan mies’ tämän keskustelun ulkopuolelle. Niistä mie en tiiä mittään.

Päädyin tähän koko ajatuskiemuraan erään ”ystäväni” kautta. (Tähän postaukseen tulee nyt näköjään paljon lainausmerkkejä – mitähän se mahtaa itse teemasta kertoa?) No, sehän meni niin, että koimme toisiimme melko magneettista vetovoimaa, ”silleen”, kunnes kasvokkain päädyttyämme vetäydyin kuoreeni ja sanoin, etten pysty tähän. Siitäkös tämä maskuliinisuuden ruumiillistuma kimpaantui. Ei siksi, etten antanut, vaan siksi, että halusin, mutta en voinut.

Siitä seurasi tuntikausien keskustelu. Argumentoitiin suuntaan ja toiseen. Olin aluksi huvittunut ja erittäin suivaantunut. Kyllä menee pitkälle ruinaaminen, kun perusteluissa nostetaan jo evoluutio-nimistäkin lippua salkoon. (Ja yritetään pitää salko aisoissa.) Toisaalta nuorimies ei yrittänyt kieltääkään, etteikö hänen puheenpartensa tavoitteena olisi saada minua antautumaan itselleen. Mutta miksi. Siihen hänellä oli yllättävän vakavat ja sympaattiset perustelut.

Miulle kerrottiin, että nainen kahlitsee itsensä. Että pikkutyttö kasvaa tietäen, ettei nainen saa olla halujensa vietävissä. Naisen täytyy pitää kiinni siveydestään, ainakin siihen asti, kunnes oman poikaystävänsä, avo- tai aviomiehensä kanssa villiintyy ja repii kahleet ja kettinkivyöt yltään, ja ehkä silloinkin vain siihen tyyliin, kuin mies vaatii. Nainen uskoo, ettei hänellä ole oikeutta olla seksuaalinen olento – myöntää tarvitsevansa ”vain seksiä”. Ja mikä pahinta, monista naisista sen näkee. Halua löytyy, mutta ei uskallusta. Koska ei saa, ei voi. Ja sitten ollaan tyytymättömiä. Eikä tunneta omaa seksuaalisuutta, koska sille ei anneta tilaa. Se tukahdutetaan. Ja yksi elämän upeimmista osa-alueista jää surkeana piipittämään hallitun, hillityn pinnan alle. Myöhemmin voi tulla ongelmia parisuhteessa, kun ei ole olemassa sitä omaa, josta rakentaa yhteistä. Ja mistä johtuu se, että naisia aina ”pannaan”? Ja sitten naiset kimpaantuvat, kun niin sanotaan. Pitäisikö asialle ehkä tehdä jotain? Miksi naiset eivät PANE? Kuka tekee muutoksen tähän epätasa-arvoiseen seksikulttuuriin, jos eivät naiset itse? Nouskaa muutosrintamaan, nouskaa! Naiselle oikeus panna!

Voitte uskoa, miten siinä lopulta kävi. Aikaa siinä meni, mutta olin tullut vakuutetuksi. Hän sai itsensä kuulostamaan siltä, että todella välittää myös minusta. Ja varmasti välittääkin. Mutta se, miksi nyt kirjoitan tästä: olen unohtanut tuon kaiken taas. Riudun.

Argumentit irtoseksin oikeuteen eivät jääneet siihen. Päädyimme kahden parhaan ystävän kanssa istumaan iltaa muutama viikko sitten. Viiniä tuhottiin, kuten myös viinirypäleitä ja marjasuklaata. Maailma rakentui pala palalta uudelleen, mikäli se oli hetken rikki ollut. Niin siinä aina heidän kanssaan käy: sitä tietää olevansa oikealla tiellä, lähes kaikessa. Mutta asiaan.

Toinen ystävistäni on opparia vaille valmis terveydenhoitaja, toinen erittäin potentiaalinen lääkäri. Lisätään tähän pakettiin kaikkien elämänkokemukset, ja saadaan melkoinen ymmärrys seksuaalisuuden kokonaisvaltaisuudesta.

Avauduttiin puolin ja toisin niin menneestä, nykyhetkestä kuin muutoshalukkuuksistakin, mikäli niitä sattui olemaan. Koin henkisen orgasmin. Kyllä, tarvitsen vapaata riistaa, nyt heti. Miksi? Tähän päädyttiin:

Jos seksiä vähänkään kaipaa, sitä olisi syytä saada ja äkkiä. Jos on sinkku, mikään ei estä nauttimasta elämästään, sen kaikilla osa-alueilla, olipa sitten nainen tai mies. Parisuhteen ulkopuolinen seksi ei ole likaista tai väärin, jos molemmat/kaikki osapuolet ovat kartalla siitä, mitä ollaan tekemässä ja millä säännöillä. Ja mitä vakituisempi seksisuhteesta muotoutuu, sitä turvallisempaa se on. Ja todennäköisesti myös parempaa. Oikeastaan on vääryys itseä kohtaan kieltäytyä kiihottumasta ja antautumasta viettiensä valtaan, sillä seksi tekee helvetin hyvää. Se ravitsee niin mieltä kuin kehoakin, ihan kirjaimellisesti, eikä tässä liene nyt tarvetta selittää mitään aivokemioista, endorfiineista tai adrenaliineista. Tai testosteroneista. Seksi tekee onnelliseksi. Olettaen, että se on hyvää. Ja vaikkei aina olisikaan, niin mitä sitten? Ei siinä mitään menetä. Joten anna palaa! Mitä enää odotat?!

Sen illan kävin yllättäenkin ihan ylikierroksilla. Ja olen edelleen hyvin kiitollinen tuosta keskustelusta. Ja myös siitä, että eräs tekstarin päässä ollut henkilö sattui viettämään iltaansa toisella paikkakunnalla. Tai hetkinen – senhän piti harmittaa miua.. Ja kyllä se etenkin sillon harmittikin, voi vietävä. Tunsin itteni niin valmiiksi, ja sitten – ei mitään.

En oikeastaan tiedä, mihin lopputulemaan olin tällä kaikella pyrkimässä. En voi puhua irrottelun puolesta, en täysin sydämin, sillä en itsekään pysty siihen, en vieläkään. Mikä ihme miua pidättelee?

Joskus toivon, että seksi voisi olla kaverin kanssa puuhastelua siinä missä lenkkeily, kortinpeluu tai ruuan laittaminenkin. Mutta ei se ole, eikä siitä sellaista tule. Voisi se helpottua, jos harjoittelisi ahkerasti, mutta.. Kyllä sillon puhuttas jo melkosesta ihmissuhteesta.

Ainakin mie pelkään ihastumista. Eikö siinä väkisin käy niin, jos antaa kaikkensa ja näkee toisen silmissä sen saman liukuman täydestä voimasta puhtaaseen voimattomuuteen? Toinen juttu on tähän itsekseen olemiseen tottuminen. Toistaiseksi vastaan ei ole tullu sellaista tyyppiä, jonka kohdalla en pelkäisi, miten saan sen aamulla pihalle asunnostani. Milloin siitäkin tuli ahdistavaa – siitä, että toinen on läsnä? Vai onko se edes niin kamalaa, ehkä vaan kuvittelen.. Omista jutuistaan on pakko olla valmis joustamaan, jos meinaa päästä juttusille toisen kanssa, niin se vain on.

Mutta tällaista kuluva kevät tekee. Kiimaiset nuoret naiset pohtii, mennäkö nylkyttämään viileää, kankeaa lyhtypylvästä vai sittenkin naapurin Perttiä, joka kaiken lisäksi on ihan huippuhauska tyyppi ja tekee hyvää ruokaakin. Kas siinäpä pulma.

Miksei nainen voisi olla hetkittäin eläin?

Edit. Koska olen kielellisesti orientoitunut (Voi elämä näitä kaksmielisiä juttuja – katsokaa nyt miua! Näin säälittävään tilaan olen vajonnut!), on pakko vielä jakaa muka-hauska juttu sanasta nainen. Sehän on ensinnäkin kaikkien tuntema substantiivi, joka ilmentää tätä sukupuolisuusjuttua, miehen vastakappaletta. Mutta sen lisäksi kyseessä on yksikön ensimmäisen persoonan potentiaali verbistä naida. Mahdollisesti (ehkä todennäköisemmin kyllä kuin en) nain, siis nainen. Eikä siinäkään vielä kaikki: sama sana saadaan nimittäin muodostettua, kun yhdistetään sanat nain ja en. En nai, siis nainen. Voi viiksi, mihin tässä enää voi luottaa?! Naiko nainen koskaan tosissaan, vai onko kyse aina vain puhtaasta potentiaalista? Vai onko tosiaan niinkin surkeasti, että koko homman takana on aina vain kieltomuotoinen verbi, en nai. Naidako vai eikö naida, nainen? Auuuuu!