”Olla messissä” sai uuden merkityksen

Kesäduunibluesini päättyi eilen klo 22.00, kun keräsin viimeiset astiat elämäni ensimmäisestä (ja ehkä myös viimeisestä, kenties) lautastarjoilusta ja laskin päivän kassan, jonka tuotto oli pienen asiakasmäärän mukainen. Nyt, ensitöikseni kotiin tultuani aion kirjoittaa, koska sen olen halunnut tehdä jo pitkään.

 

Laiva on ympäristönä erilainen. Se ei ole mikä tahansa työpaikka, vaan se on kelluva koti, ja kodissa tavallisimmin asuu perhe. Jo ensimmäisinä päivinä tajusin, että täällä ei kukaan edes yritä olla mitään muuta kuin mitä on.  Omanlaisiaan joka ikinen, monen ikäisiä ja mitä moninaisemmilla taustoilla, mutta ehkä kuitenkin jollain tavalla samanlaisia. Mikä klishe.

 

Olen yrittänyt koko kesän ajan tavoittaa sitä yhtäläisyyttä. Ja toisaalta ihmetellyt, mikä helkkari sitten sai minut hakemaan työhön, joka sitoisi minut päiväkausiksi työkavereihini ja siihen kelluvaan purkkiin. Eikä siinäkään vielä mitään, mutta kun se samalla tarkoitti irtautumista kodista, johon luulin kutoneeni niin tiukan pesäverkon, ettei minua saisi siitä irti repimälläkään. Ja sitten yhtäkkiä halusinkin sitä enemmän kuin mitään muuta.

 

Jonkinlaista riippumattomuutta sen on pakko olla. Ja toisaalta kykyä sopeutua muuttuviin olosuhteisiin. Yhtäkkiä meidät kaikki ympättiin istumaan pienen pöydän ääreen pieneen huoneeseen, jossa kaikkien uloshengitysilmat seikoittuvat yhteen ja on pakko kuunnella, miten toinen syö suu auki. Ja toisaalta ilmoittaa, että aion mennä nyt hyttiini nukkumaan, ja sillä hyvä, vaikka sinulla jäisikin juttu kesken.

 

(Tässä välissä nukuin kellon ympäri.)

 

Se vaatii uteliaisuutta. Halua nähdä, kuulla ja kokea asioita, joihin ei omalla kotisohvalla tai sen ympärillä törmäisi. Toisaalta välinpitämättömyyttä: sinä olet näemmä tuollainen, minä tällainen, ja siitä ei pääse yli eikä ympäri. Kontrollifriikkejäkin meissä löytyi, mutta jotenkin eri tavalla neuroottisia, kuin millaisiin olen aiemmin törmännyt. Omaksi tilaksi riitti se hyvin pieni soppi, jossa nukkua yönsä.

 

Välillä oli vaikeaakin. Iso laiva on pieni kodiksi niin monelle ihmiselle. Olisi oltava ehkä tavallistakin hienotunteisempi ja ymmärtäväinen, mutta monet meistä olivat jotain muuta, muuten tuskin olisimme siellä olleetkaan. Ehkä ne viestinnällisesti taitavimmat olivat sitoutuneet johonkin muuhun, luultavasti vakaisiin ihmissuhteisiin, joista ei merille noin vaan lähdetä. Joillakin tuli itku, useimmilla oli jatkuvasti paha mieli.

 

Paska valuu alaspäin. Mutta onneksi siellä alhaalla osataan hyvinkin paikantaa, mistä se paska tulee. Kun joku avasi suunsa, oli kaikilla yhtäkkiä paljon sanottavaa. Huomasimme, ettei kukaan ollut yksin paskojensa kanssa. Pahanilmanlintu ammuttiin alas, se vaan ei itse huomannut sitä lainkaan. Ei se olisi ollut sen arvoista.

 

Mutta voi sitä riemua, kun saimme iltaisin kovaa maata jalkojen alle. Parhaimmillaan keinutusta oli jatkunut jo pari vuorokautta putkeen. Yhtenä aurinkoisena iltana kärkyimme laivan aulassa, että kansimiehet saisivat rampin kiinni laituriin, jotta pääsisimme hyppäämään mahdollisimman pian ulos. En laskenut, montako kertaa kävimme terassilla. Tai uimassa. Tai jäätelöllä. Ravintoloissa. Niistä hetkistä nautin valtavasti. Se oli erilaista, kuin ”lähteä yksille” normaaliolosuhteissa.

 

En ihmettele, miksi merimiehille maistuu rommi. Sitä vapaudentuntua on vaikea selittää. Mie koin sen huipentuman yhtä usein myös kirmatessani lenkille ventovieraaseen kaupunkiin ja pulahtaessani uimaan meriveteen. Mutta lasillinen, tai pari, valkoviiniä olikin sitten jo aivan spektaakkelimaista. Monina iltoina miltei itkin onnesta. Ja toisaalta kaipuusta jotakin paikantamatonta kohtaan.

 

Elämä on täynnä kohtaamisia, niiden syventymisiä ja hyvästejä. Hyvästien syvyyttä taas on pakko loiventaa, niitä on niin paljon. Yritin välttää pitkiä jäähyväispuheita, ja onnistuinkin siinä melko hyvin. Yritin sanoa jokaiselle jotakin, josta hän tietäisi, mitä hyvää hänestä on jäänyt minulle mieleen. Jätin muutamia pieniä lappuja ympäri laivaa.

 

On niin helppo päästää suustaan ”Nähdään”. Ei välttämättä nähdä. Mutta toiveikkuutta siinä toki on. Ehkä se, mitä koimme, riippui pitkälti juuri olosuhteista: olimme siinä yhdessäkin merenkäynnissä yhdessä, koko miehistö. Ja sitten siitä puhuttiin messin pöydän ääressä monet kerrat, kokeneemmat merenkävijät hymähdellen maakrapujen kauhistuneille kommenteille. He ovat myös tottuneempia sanomaan hei. Ja ensi kesänä tulisivat uudet tarjoilijat ja ehkä myös nuoret kansimiehet.

 

Mie sain niiltä vanhoilta äijiltä valtavasti viisautta. Sitä lähdin tältä kesältä hakemaan, ja myös onnistuin. Olen tyytyväinen. Vähät siitä palkasta (jota sitäkin tuli hyvin) tai niistä menetetyistä lihaskiloista. Se on kaikki maallista, ja nyt puhutaan kuitenkin laivaelämästä.

 

Eivätkä ne vanhojen merikarhujen viisaudet olleet lajissaan ainoita. Joka ikinen työkavereistani opetti miulle jotain. Tekisi vähän mieli kirjoittaa niistä asioista, mutta ehkä harjoitan itsehillintää, ja painan ne vain omaan tajuntaani. Tai sitten kirjoitan niistä joskus toiste, toisessa yhteydessä.

 

Laivakesä on nyt joka tapauksessa päättynyt. En tiedä, palaanko. En aio suunnitella sitä. Sen näkee sitten myöhemmin. Siinä häivähdys niistä opituista seikoista..

 

Nyt on aika tehdä vielä hetken aikaa kesäjuttuja. Niitä muita.

 

En suosittele laivaelämää kaikille. Suosittelen sitä niille, jotka ovat sopivasti uteliaan välinpitämättömiä hypätäkseen messiin.

 

IMG_20130811_213458.jpg

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *