Sä oot hyvä just tollasena, sä kelpaat mulle, just noin.
Mut älä sano sitä ite. Älä aina epäile ittees. Sä teit sen taas. ”Minä nyt vaan olen tämmönen.” Vittu luota joskus.
Mikset sä usko ku mä sanon että sä kelpaat?
Mitä vitun tekemistä tällä muka on hyväksynnän kanssa?
Miten niin mä yritän muuttaa sua? Justhan mä SANOIN, että –
Ikinä sä et vittu tajuu mua.
Mistä tunnistan itseni
ystävän syntymäpäivillä,
poikaystävän suvun juhlissa,
toisen poikaystävän,
kolmannen,
puiston penkillä, kun molemmilla on jäätelö kädessä,
ja naamassa,
sen puiston ohi kulkevalla kadulla, seitsemän ihmisen ympäröimänä,
vertaisteni joukossa luentosalissa, kurssin loppupäässä,
yökerhossa, baarissa, naurun helistessä,
illallisella, ”välitän sinusta”,
tai perheeni kanssa jouluna?
Aina olen yksinäinen.
Minulla on vain minä,
enkä tunne häntä.