Otin lopputilin tältä kesältä eilen. Mutta millonkohan sitä osais lopettaa työnteon?

Heräsin keskellä yötä siihen, etten saa asiakasta palveltua, koska en löydä oluttuoppeja mistään. Konttasin ympäri sänkyä epätoivoisena ja nolona, sillä ihmiset joutuivat odottamaan miun hajamielisyyden takia. Ei löytyny tuoppeja.

Toisella kertaa en muistanu, missä meillä on esillä omenalörtsyt. Siis myydyin tuotteemme, enkä muistanut, missä niitä pidetään! Voi että nolotti. Taas konttasin ympäri sänkyä ja hoin itelleni, että voi kutun kutun kuttu, kyllä on huonoa palvelua.

Heräsin myös tajuamaan, että herraisä, asiakkaat näkee miut alasti työpaikalla, eihän tämä käy laatuun. Olin siis ottanu peiton syleilyyni ja nukuin pelkissä pikkuhousuissa ja olin varma, että joka luukulla tuijotetaan pahasti. Ja taas hävetti.

Tuo paine ja häpeä oli selvästi seurausta viimeisestä työpäivästäni. Sattui nimittäin eräs aika ikävä tilanne yhden lapsiperheen kanssa.

Olin kahviomme patiolla lounastauolla ja mussutin siinä nakkivoileipääni. Bongasin ikkunan vierestä taaperon vanhempineen. Kullanmuru oli syöny lörtsyä ilman hankalia käärepapereita, ja hieroi nyt autuaasti rasvaisia pikku kämmeniään pation isoihin lasi-ikkunoihin. Katselin sitä hetken huvittuneena, kunnes menin avaamaan leipäläpeni.

Heitin vanhemmille huulta siitä, kuinka pieniä lörtsynsyöjiä on tänä kesänä ollu liikkeellä enemmänkin, ja viittasin ikkunoihin, jotka oli kauttaaltaan ihan tahmanäppien jättämien jälkien peitossa. Hymyilin ystävällisesti – se oli ihan silkkaa small talkia, jota harrastan asiakkaiden kanssa ihan koko ajan. (Tosin ne ei ollu edes meidän, vaan viereisen kojun asiakkaita, mutta kuitenkin. Oletin ihmisiksi.)

”Anteeksi mitä?”

Siinä vaiheessa tiesin tuikanneeni herhiläispesään. Hitto sitä säksätystä ja jupinaa. Sain kuulla kunniani.

Aluksi luulin tilanteen olleen siinä. Nielin ylpeyteni ja ajattelin että noh, ehkä se oli todellakin tosi huonoa huumoria ja ehkä ne oli vanhempina hyvin herkkiä, toisin sanoen ehkä osuin arkaan paikkaan. Jatkoin syömistäni ja yritin keskittyä lehteen, vaikka ois tehny mieli vuodattaa anteeksipyyntöjä ja ilmaista edelleen, etten tarkottanu mitään pahaa. (Vaikka kasvattajan kiinnitänkin kyllä aina huomiota tilanteisiin, joista ajattelen, miksei vanhemmat kasvata lastaan. Mutta se ei nyt ollu miun pointti, oikeasti. Ainakaan paljoa.)

Mutta sitten siihen pamahti vielä perheen isovanhemmat, joille tämä pariskunta alko kovaan ääneen päivitellä, että saivat äsken todella, todella asiattoman kommentin. En voinu enää istua aloillani vaan avasin taas kitani. Ikävää, että otitte sen noin, en tarkoittanut.
– Kyllä saa *työnantajani nimi* kuulla tästä, että täällä ei saa lapsiystävällistä palvelua.
– Eieiei, olen itsekin kasvatusalalla, enhän todellakaan tarkoittanut mitään sellaista, mie vaan..
– Joojoojoo, parempi ois pitää sitten turpansa kiinni, jos ei ole mitään parempaa sanottavaa.

Nieleskelin siinä vaiheessa jo itkua. Toivotin hyvät päivänjatkot, pyysin anteeksi ja lähdin pois.

Sitten kun pääsin toisen esimieheni luo kahviovaunuun ja kerroin tilanteesta, murruin. Itkuhan siinä tuli. En kestä tuollaista kanssakäymistä yhtään. Että vieraat ihmiset hyökkää kimppuun.

Ryhdyin kyllä töihin heti ja helpotti muistaa, että 99,9% asiakkaista on kuitenkin tyytyväisiä saamaansa palveluun ja pistää myös sanan kiertämään. Mutta tyrskin vielä moneen kertaan ja hengittelin syvään. Kai se satutti niin paljon, koska jouduin miettimään, toiminko oikeasti tosi väärin. Kuulostinhan varmaan myös siltä, että puutuin vieraiden ihmisten perhe-elämään ja jopa ehkä kasvatusarvoihin, vaikka (ties monennenko kerran) en tarkoittanut pahaa – heittää huulta vain. Mutta miksi ne suuttu niin paljon?

Aloin jo kehitellä analyyseja suojellakseni itseäni.

Vanhat vanhemmat, eikä silmäterä-lapsi, johon ei sopis puuttua millään tavalla. Ehkä vaikeat luonteet. Ehkä tosi huono päivä.

Tai ehkä paskaa läppää, jota ei tarvii kenenkään ymmärtää.

Niin tai näin, viimeinen työpäiväni oli ehkä myös rankin. Ainakin henkisesti. Tulipahan opittua taas jotain. Riitti kyllä iloakin, koska totesin saaneeni taas monta uutta ystävää. Vuodatettiin onnenkyyneliäkin – niiden shokkikyynelten lisäksi. Sovittiin jo tapaamisista tulevana syksynä.

Nyt olen onnekseni kotona ja lomalla. Paitsi että suunnittelin juuri itselleni taas muutaman päivän töitä. Eilen näkemäni tilinauha tuntu kai liian kivalta syksyä ajatellen. Kivemmalta ku loppukesän viettäminen lonkallaan? Eihän tässä pitäny olla rahasta kyse?

Nyt lähen kuitenkin aamupalalle ja sitten salille. Vihdoinkin. Mistä tulikin mieleeni vielä mainita, että kesä on ollu ihanan relaa. Olenpa ollu kiva itelleni taas, ai että.

Kivempi ku ne eiliset dobermanni-vanhemmat.. Huh.. Vapisuttaa vieläkin.