Nyt tarvitaan tauko tenttiprujuista ja Nuorena nukkuneesta (lue: suomen kielen opinnoista). Niinpä keksin itelleni taas tikusta asiaa, tapani mukaan. Asia koskee rakkautta. Ja jalkoja.

Kyllä, olen rakastunut. Itse asiassa uudelleen. Kyseessä on lapsuuden maku, johon en enää uskonut kokevani tällaista kiintymystä.

Broilerin koipireidet. Ne perinteistäkin perinteisemmässä marinadissa lilluvat, valtavat lihakkeet. Ne, joita saa lootissa, joissa on melkein enemmän sitä ihanaa, paksua marinadia kuin itse lihaa, jota sitäkin on paljon. Kuulostaa rumalta, se koipireisi, mutta.. Ja myös näyttää. Heh.

Näitä tosiaan syötiin usein, kun olin pieni. Kai maatilan emännillä oli käsitys, että koska kaupungissa ei ymmärretä kunnioittaa eläintä – sitä, että se uhraa henkensä ihmisen vuoksi, on vähintään maaseudulla hyödynnettävä koko elukka. Ei siis pelkästään rintapaloja, sisäfileitä ja paahtopaisteja, vaan myös kyljykset, kieli (joka tosin on peräti gurmeeta) ja koivet. Jalkojen kilohintakaan ei päätä huimaa. Niitä osti kätevästi ison satsin, jolla ruokittiin koko kolmisukupolvinen perhe.

Ja siinäpä syy, miksi olen katsellut näitä kaupan kylmähyllyssä mötköttäviä juoksuttimia halveksien jo vuosien ajan. Jätelihaa. Halpaa, sitkeää tavaraa. Paketin sisällöstä puolet marinadia ja neljäsosa luuta ja nahkaa. Viimeisestä neljäsosasta ei tiedä, voiko sen syödä vai ei, ja jos erehtyy laittamaan suuhun, se jää sinne pyörimään, kunnes jauhaja tulee siihen lopputulokseen, että rustoa sekin oli.

Toissapäivänä olin sitten naapurin luona käymässä. Jo eteiseen saavuttuani nenään tulvi nostalginen tuoksu. Aivan oikein: uunissa oli NIITÄ. Mielen valtasi kuva miusta ja sisaruksistani. Istutaan pitkän pirtinpöydän ääressä, illallinen on juuri syöty. Jokaisella kädessään kuiva, mummon tekemästä ruisleivästä riivitty käntty, jota uitetaan jäähtyneessä marinadilillingissä. Ja voi että on hyvää. Vähän tippuu pitkin pöytäliinaa ja rinnuksia, eikä muuten lähde paidasta pesussa se rasva. Ukko istuu pöydän päässä ja nauraa lasten herkuttelulle. Oppivatpahan tavoille, joka tippa menee jonkun suuhun, ei ikinä hukkaan.

Muistin pakastimeen unohtuneet koipireidet. (Yhden yksilön olin jo kerran hätäpäissäni riipinyt raakana paloiksi ja paistanut pannulla, kun oli kiire saada ruokaa jumpan jälkeen. Se sotku oli ihan uskomaton. En tee sitä enää koskaan.) Paistoin hartaudella, tällä kertaa uunissa.

Voivoivoivoi.

Se oli ihan yhtä jännittävää, kuin silloin ennen. Broilerin koipireisiä kalutessa ei voi koskaan tietää, mitä tulee eteen. Ja aina sitä yllättyy yhtä paljon, kun jostain retaleen alta löytyy vielä palanen ihan syömäkelpoista lihaa. Ja aina tekee mieli napata koko jötkäle kouraan ja käsitellä sitä vähintään yhtä primitiivisesti, kuin minkä Obelix siinä yhdessä tietokonepelissä tekee potkalle.. Mutta ei se kannata. En usko, että nykyisetkään pesuaineet tepsii marinadiin. Se on tosi sitkeetä tavaraa, kun pinttymisominaisuuksista puhutaan.

Yritin heti syötyä käydä ostamassa niitä lisää. Ei onnistanut: K-marketin tarjous oli vetänyt muitakin tarjoushaukkoja puoleensa. (Onpa muuten outo ajatus: haukka syömässä toista lintua. Tai no, ei se kyllä ole. Muistin juuri, että haukka on petolintu. Varsinkin se tarjoushaukka. Siinä saalistuksessa ei kynsiä ja nokkaa säästellä..) No, tänään korjasin tilanteen. Sain pakettini.

Kiitos kananen. En lähde tässä kanasoikeudellisiin pohdintoihin, vaan totean ykskantaan, että koipireidet on hyviä. Jääkaapissa odottava rasia sisältää hunajamarinoituja yksilöitä, mutta uskon niidenkin olevan hyviä.

Puuttuu vain koira, joka söis nää luut. Siihen hommaan en ryhdy, vaikka sitä joka palan hyödyntämisen periaatetta kannatankin.

Jos syötte kanaa, syökää muutakin ku filettä.